Tehtävä: Afganistan

Puolustusvoimille on itsenäisyyspäivä ollut perinteisesti tärkeä paraati- ja juhlapäivä. Myös Afganistanissa juhlittiin Suomen 91-vuotista itsenäisyystaivalta juhlavin menoin. Itsenäisyyspäivän päätapahtuma oli mitaliparaati Camp Northern Lightsissa. Pienimuotoista itsenäisyyspäiväjuhlaa vietettiin myös Kabulissa, johon osallistuivat Camp Katariinassa työtä tekevät sotilaat, palvelusvapaalle lähtemässä ollut osasto sekä kutsuvieraita.

Kiitos vapaasta isänmaasta

Itsenäisyyspäivän pääjuhlan mitaliparaatissa juhlallisin hetki suomalaisille rauhanturvaajille oli mitalien myöntäminen. Afganistanissa käynnissä oleva ISAF-operaatio on NATO-johtoinen ja siksi myös suomalaiset rauhanturvaajat ovat oikeutettuja saamaan NATO:n myöntämän mitalin vähintään kolmen kuukauden palveluksesta. Osa rauhanturvaajista oli saanut mitalinsa jo edellisen puolen vuoden aikana tai aikaisemmalla palveluskerrallaan Afganistanissa. Paraatissa pidettiin mitalien myönnön ohella myös puheita. Niitä pitivät SKJA:n sotilaspastori Sami Tammisalo, SKJA:n komentaja Manu Tuominen sekä RC Northin komentaja, prikaatikenraali Juergen Weigt. Puheissa muisteltiin niitä kalliita uhreja, joita vapaudesta on jouduttu Suomessa maksamaan. Afganistanin ja Suomen historiasta löydettiin yhtymäkohtia, sillä molemmat maat ovat historian saatossa kärsineet sodista. Vapaa isänmaa on kaikille suomalaisille kallisarvoinen asia. Se korostuu etenkin kaukana Afganistanissa, josta rauhanturvaajilla on kestokaipuu kotiin.

Lumipukuisia sotilaita

Itsenäisyyspäivän paraatin jälkeen suomalaiset ja kutsuvieraat siirtyivät ruokalaan, jossa odotti suomalaisilla herkuille höystetty juhlapäivällinen. Ruokailun ohessa majuri Heikki Salonen piti kattavan esityksen Suomen historiasta, joka ulottui esihistoriallisesta ajasta nykypäiviin saakka. Vuosisatojen saatossa kotimaallamme on ollut useita vaikeita aikoja, mutta suomalaisten urhoollisuus ja sisu ovat aina auttaneet eteenpäin. Emme siis suotta ole ylpeitä Suomesta. Esityksen päätyttyä siirryimme joukolla Suomi-talolle, jonka välittömässä läheisyydessä oli vuorossa lipunluovutus PRT:n komentaja Håkan Hedlundille. Lumipukuihin puettu osasto ojensi Suomen lipun jätkänkynttilöiden loisteessa komentajalle, joka saatettiin eversti Hedlundin työhuoneelle. Juhlahetki oli lyhyt, mutta sitäkin näyttävämpi osa itsenäisyyspäivän juhlallisuuksia.

Lucia toi valon leiriin

Vajaa viikko itsenäisyyspäivästä koitti Camp Northern Lightsissa seuraava juhlapäivä. Etenkin ruotsalaisille tärkeä Lucia-kulkue oli odotettu piristys alkavan talven keskelle. Lucia on katolisen kirkon pyhimys, mutta tarina hänestä on syöpynyt vahvasti ruotsinkieliseen yhteiskuntaan sekä Ruotsissa että Suomessa. Perinteeseen kuuluu Lucia-neito, joka on pukeutunut valkoisiin vaatteisiin, punaiseen vyöhön ja kynttiläkruunuun, ja pitää kädessään kynttilää. Ajatuksena on, että Lucia tuo valoa talven pimeyteen. Heräsimme 13.12. jo aikaisin, sillä Lucia-neito kulkueensa kera saapui jo 06:30 aamulla (04:00 Suomen aikaa). Ruokala oli täyttynyt ennen Lucian tuloa ja vieraille tarjottiin aamiaisen yhteydessä jouluglögiä ja rusinapullaa, joita saimme maistella kauniissa kynttilävalaistuksessa. Vihdoin kaunis Lucia saapui kulkueensa kera. Kynttilät toivat valon aivan konkreettisesti hämärään ruokalaan. Saimme kuulla hienoa joululaululaulantaa usean kappaleen verran. On tavattoman upeaa, että voimme yhdessä viettää tässä blogissa kuvattuja paraateja ja juhlahetkiä. Ne kohottavat yhteishenkeä ja jäävät mieleen rauhanturvapalveluksen leirissä koetuiksi tähtihetkiksi.

Sami Tammisalo

Afganistanissa suurin osa kansasta ei osaa lukea kunnolla ja siksi sanomalehtien menekki täällä ei olekaan maailman huippuluokkaa. Joitakin lehtiä maassa ilmestyy, ja yksi näistä on ISAF:in julkaisema Sada-e Azadi eli Totuuden ääni. Lehden nimi englanniksi on ISAF News. Kyseessä on kansainvälisten joukkojen tiedotuslehti, jonka tehtävänä on tiedottaa tärkeitä asioita ja sivistää lukijoitaan. Lehden takaa löytyy suomalaista naiskauneutta, sillä Kabulissa artikkeleita kirjoittamassa ja lehteä taittamassa on pitkään ollut Sanna Suopanki ja hänen työtään saa nyt jatkaa Rima Metzian. Toimituksella on näppiensä alla merkittävä projekti, sillä levikki on noin 400000-500000.

Viisi eri versiota ja 3 eri kieltä

Jokaisessa lehdessä on sivuja, jotka leviävät koko Afganistanin alueelle. Osa sivuista on alueellisia, ne on laadittu alueellisesti kansainvälisten joukkojen vastuualueiden mukaisesti north (pohjoinen), west (länsi), south (etelä), east (itä) ja Kabul (pääkaupunki). Afganistan on etnisesti ja kielellisesti hajanainen maa eikä kaikkien omaa kulttuuritaustaa tai äidinkieltä voida lehden kautta tavoittaa. Lehteä tehdään kahdella merkittävimmällä pääkielellä eli pasthulla ja darilla. Myös englantia käytetään rinnakkaiskielenä, jotta ISAF-joukot ymmärtäisivät lehdessä tekstiä. Lehden toimittajina on pääsiassa afgaaneja, mutta lisaksi sotilaita ja siviilejä eri maista. Aika harvalla paikallisella toimittajalla on toimittajakoulutusta tai aikaisempaa kokemusta alalta. Tämän vuoksi ISAF:in päämajassa työskentelevät paikallistoimittajat koulutetaan tehtäviinsä.

Tiedotusta ja sivistystä

Kaikella Totuuden äänessä julkaistavalla tiedolla on myös sivistävä tarkoitus. Sivistys on tietoa. Paikallisuutisten lisäksi lehdestä löytyy terveyssivu, runosivu, kysymyspalsta, satusivu, world news ja star profile. Jokaisella sivulla voi olla jotain uutta ja länsimaisen näkemyksen mukaan yleissivistykseen kuuluvaa tietoa. Rauhanturvaoperaation aikana suuret määrät lapsia ja nuoria ovat saaneet mahdollisuuden käydä koulua Afganistanissa. Mutta monet varttuneemmat sukupolvet ovat koulutusta, ja aivan perustavan laatuisistakin perustiedoista on puutetta. Siksi lehden välittämä tieto-taito on ennalta arvaamattoman tärkeää niille ihmisille, jotka tieto tavoittaa. Haasteeksi nousee täällä Afganistanissa se, etteivät läheskään kaikki osaa lukea. Lehden teossa lukutaidottomuutta on vaikea huomioida, ellei sitten tehtäisi vain kuvallisia juttuja. Lehdestä löytyy toki kuvasivutkin. Heikko lukutaito on huomioitu käyttämällä yksinkertaista kieltä ja lyhyitä juttuja. Sada-e Azadia käytetään joissakin kouluissa oppimateriaalina niin molempien paikallisten kielien kuin englanninkin opiskeluun.

Radiokin tavoittaa

Lukutaidottomuus ja lehden suhteellisen pieni levikki suhteessa maan väkimaarään on huomioitu tiedon levitystä suunniteltaessa. Lehden lisäksi toimitusyksikkö Kabulissa tuottaa televisioon tietoiskuja ja ISAF:illa on oma radiokanava, joka myös kantaa Sada-e Azadin nimeä. Kanavalla on erilaista ohjelmaa kellon ympäri. Vielä kanava ei kuulu koko maassa, mutta se on tavoitteena. Tosin kapinalliset hidastavat tavoitetta kaatamalla jo pystytettyjä radiomastoja. Tämä ei kuitenkaan pysäytä tiedon etenemistä, sillä maassa on havaittavissa tiedon janoa. Eräs tiedon voimavara on sen paikallisuus. Jokaisessa lehdessä on alueellisia paikallisuutisia, joita esimerkiksi Pohjois-Afganistanissa ovat armeijaan, poliisiin, hallintoon, huumeisiin tai maanviljelykseen liittyvät jutut. Joskus on sanottu, että tieto lisää tuskaa. Afganistanissa tämän sanonnan voisi kääntää toisin päin ja todeta tiedon poistavan tuskaa.

Teksti ja kuvat

Sami Tammisalo

Saapuessaan Kabuliin matkustaja on maassa, jonka korkeuserot lyhyelläkin etäisyydellä ovat mittavat. Lentokone pudottaa korkeuttaan vuoren huippujen tasalle ja sukeltaa niiden välistä kohti Kabulin kansainvälistä lentokenttää. Kabul onkin yksi maailman korkeimmalla sijaitsevista pääkaupungeista. Se sijaitsee 1800 metriä merenpinnan yläpuolella. Yksikään suomalainen tunturi ei yllä tähän korkeuteen, sillä kotimaisesta maastokartasta löytyy ainoastaan 1382 metriin yltävä Haltitunturi. Kabulin sijainti on Afganistanin mittakaavassa matalalla, sillä maan korkein kohta eli Hinduku-vuoren huippu Nowshak, sijaitsee 7485 metrin korkeudessa maanpinnasta. Rauhanturvaaja ei pääse tällaisia maisemia ihailemaan muutoin kuin lentokoneesta. Hyvällä säällä ilmasta avautuukin tavattoman kauniit ja jylhät näkymät, jotka jatkuvat silmänkantamattomiin. Maan tärkein vuoristo, johon maan korkeinkin kohta kuuluu, on nimeltään Hindukuš. Se ulottuu Afganistanista Pakistanin pohjoisille alueille. Se on Himalajan ja Karakorumin muodostaman vuoristojärjestelmän läntisin osa. Hindukušin vuorien korkeus pienenee idästä länteen mentäessä. Vuorijonon keskikohdassa lähellä Kabulia niiden keskikorkeus on 4 500 - 6 000 metriä ja vuorijonon keskikorkeus on 4 500 m. Vuorijonon pituus on noin 970 km ja leveyden mediaani on noin 240 km.

Maasto on haaste rauhanturvaamiselle

Suomalaiset rauhanturvaajat palvelevat pääasiassa Pohjois-Afganistanissa Ruotsin johtamassa PRT Mazar-e-Sharifissa, jossa mukana on myös siviilikriisinhallinnan erityisasiantuntijoita. Suomen osastoon kuuluvat PRT:n vastuualueella toimivat suomalaiset sotilastarkkailuryhmät (Mobile Observation Team), jotka joutuvat tietoa hankkiakseen ja paikallisia ihmisiä tavatakseen liikkumaan pitkiä matkoja Afganistanin vuoristoisessa maastossa. Tasokkainkin auto väsyy kovassa käytössä, ja siksi Camp Northern Lightsin autokorjaamo on yksi rauhanturvaoperaation tärkeimmistä paikoista. Afganistanissa tiestö on huonossa kunnossa sotien ja kunnostustoimenpiteiden puutteen vuoksi. Teiden kokonaispituus maassa on noin 18 750 km. Ehdottomasti parhaassa kunnossa on ns. Kehätie (Ring Road), joka kulkee reittiä Herat - Kandahar - Kabul - Jalalabad - Pohjois-Afganistan. Kehätiellä voi ajella 80 kilometrin tuntivauhtia, mutta muualla maassa ei raskaasta kaasujalasta huolimatta pääse kovinkaan vauhdikkaasti etenemään. Kivet, kuopat ja pöly pitävät ajonopeuden alhaisella tasolla lähes tiellä kuin tiellä. Näin talven tullessa alkavat teiden pehmeys ja lumi estää pääsyä vaikeakulkuisimmille alueille. MOT-ryhmien kuljettajille on nostettava hattua, sillä heidän tehtävänsä ei tämän operaation aikana ole helppo. Afganistan on metreissä mitattuna lähempänä taivasta, kuin kotimaamme Suomi. Korkeuserot luovat myös kauniita maisemia, mutta hitaan matkanteon aikana tulee silloin tällöin Pohjanmaan lakeuksia ikävä.

Kultaakin kalliimpi aine

Afganistanin vuoristoisuus ei aseta haastetta vain rauhanturvaajille, vaan ennen kaikkea paikallisille asukkaille. Köyhässä maassa ruoan tuottaminen on elinehto. Sopivaa peltotilaa tai kasteluvettä joudutaan haeskelemaan pitkien matkojen päästä. Pitkän sotimisen seurauksena Afganistanin teollinen tuotanto on lähes olematonta. Valtaosa väestöstä saakin elantonsa maanviljelyksestä. Noin 12 % Afganistanin pinta-alasta on viljelykelpoista. Maassa tuotetaan muun muassa vehnää, puuvillaa, riisiä, maissia sekä hedelmiä. Myös sahramin tuotanto on kasvussa. Tätä kallisarvoista maustetta on joskus kutsuttu Afganistanin punaiseksi kullaksi kasvin punaisten luottien mukaan. Ruokatuotantoon tähtäämätöntäkin viljelytoimintaa harrastetaan, jonka seuraukset eivät ole yhtä positiivisia kuin ruoantuotannon. Afganistan on maailman suurin unikonkasvatusmaa: täällä tuotetaan ja prosessoidaan yli 80 prosenttia Eurooppaan menevästä heroiinista. Paikallinen poliisi, paikallisviranomaiset ja kansainväliset rauhanturvajoukot tekevät ahkerasti työtä huumetuotannon supistamiseksi. Afganistanin maaperästä nousee onneksi muutakin kuin unikkoja. Lupaavia mineraali- ja öljyesiintymiä on paikallistettu ja maan eteläosasta uskotaan löytyvän niitä vielä lisää. Osa maaperän rikkauksista on saatu jo käyttöön, sillä Heratin alueen maakaasuesiintymien hyödyntäminen aloitettiin 1960-luvulla. Tulevaisuudessa näiden varojen hyödyntäminen mahdollistaa elintason kasvun, eikä tällöin köyhien viljelijöiden tarvitse turvautua unikonviljelyyn perhettä elättääkseen. Viljelysolosuhteet eivät kaikkialla anna myöten minkäänlaisen viljelyn harrastamiselle, koska kuiva ilmasto ei suo vettä etenkään kesäkaudella. Vedestä on tullut kultaakin kalliimpi aine, jonka olemassaolosta riippuu monen ihmisen elämä. Myös juomaveden puute on akuutti ja siksi kylän kaivot ovat todellisia elämän lähteitä. Suomi tekee työtä Afganistanissa paikallisen väestön hyvinvoinnin eteen, sillä täällä on suunniteltu ja tuettu taloudellisesti kaivojen sekä vedenjakelujärjestelmien kunnostusta ja rakentamista. Humanitäärinen työ ei ole joukkojemme päätehtävä, mutta osaltaan myös se lisää turvallisuutta. Usein levottomuudet nousevat köyhyydestä ja siksi paikallisten väestön elinolojen parantaminen on yksi osa työmme kokonaisuutta.

Teksti ja kuvat

Sami Tammisalo

”Ei ole nähnyt Afganistania, ellei ole käynyt vuorilla.” Näin kerrottiin eräässä tätä maata kuvaavassa romaanissa. Tähän on helppo yhtyä, sillä lähes 50% maan pinta-alasta on vähintään kahden kilometrin korkeudessa. Vuoret ovat niin olennainen osa tätä aasialaista maata, että ilman ruohonjuuritason kokemusta näistä jylhistä kivimonumenteista, ei maasta voi saada kunnon käsitystä. Vuoret ovat myös se määrittävä tekijä, jonka mukaan koko maakin jaetaan erilaisiin osiin. Hindu Kushin vuoristo toimii jakajana maan pohjois- ja eteläosien välillä. Vuoristo jakaa maan kolmeen maantieteellisesti hyvinkin erilaiseen osaan: pohjoinen tasankoalue, keskinen ylämaa ja lounainen ylätasankoalue. Suomalaiset toimivat pääosin Mazar-e Sharifin alueelta käsin, jonka ympäristössä on paljon tasankoa. Pitkä matka ei kuitenkaan ole vuorillekaan ja eräälle tällaiselle matkalle sain osallistua.

Iskunvaimentajat kovilla

Suomalaisten autosaattue suuntasi kulkunsa läheisille vuorille, jossa sijaitsee Marmulin kylä. Vaikka matka kilometreissä ei täällä ole pitkä, niin aikaa se saattaa viedä. Tiestön kunto on monissa paikoin välttävä eivätkä sortumatkaan ole harvinaisia. Matkanteko on aina huolellista puuhaa, niin kuskin kuin muidenkin jäsenten tahoilta. Liikkumisolosuhteita vaikeuttaa teiden lisäksi maan heikko turvallisuustilanne, jonka vuoksi ympäristöä on tarkkailtava jatkuvasti. Pohjoisella vastuualueellamme on ollut varsin rauhallista, mutta se ei anna syytä tinkiä turvallisuustoimenpiteistä matkaan lähdettäessä tai sitä tehtäessä. Varsin pian saimme matkalla maistaa kivistä kärrypolkua, joka johti ylös vuorille. Automme iskunvaimentajat joutuivat todella kuvaan testiin, sillä kuoppainen ja kivinen tie hyppyytti maasturiamme jatkuvasti. Me olimme kuitenkin onnellisessa asemassa, sillä vastaan tuli paikallisten täyteen ahdettuja pakettiautoja, joiden matkanteko näytti vieläkin hurjemmalta. Pehmeitäkin kohtia saimme kohdata, mutta niistäkään ei juuri ollut saattueellemme iloa. Pehmeys maastossa tarkoittaa täällä useinkin hiekkaa, joka saattaa imaista painavan auton silmänräpäyksessä syleilyynsä. Tällaisessa tilanteessa ainoana apuna on vinssi tai toinen auto. Tällä kertaa selvisimme kuljettajan ammattitaidon ansiosta ja saimme heijattua automme peruuttamalla pahimmista kuopista pois.

Muistoja sodasta

Afganistan on erittäin metallipitoinen maa. Niin paljoa geologin vikaa minussa ei ole, että osaisin analysoida Afganistanin kallioperän salaisuuksia. Sen sijaan neuvostojoukkojen jälkeensä jättämien panssarivaunujen teräskuoria löytyy sieltä täältä. Metallia ja kaikenlaista sotaromua on tämä maa täynnä. Sitä löytyy niin maan pinnalta kuin altakin, sillä Afganistan on yksi maailman miinoitetuimpia maita. Monesti paikalliset ovat koonneet tankkien raatoja kasoihin tienvarsille. Kaikki irti lähtevä on vaunuista otettu pois, mutta rungot itsessään ovat jääneet hyödyntämättä ja siksi niistä on tullut eräänlaista ongelmajätettä. Ensimmäisen taukomme aikana pääsemme ihailemaan kahta taistelussa tuhoutunutta vaunua läheltä. Solassa, joka määränpäähämme johtaa, on käyty parisenkymmentä vuotta sitten kovia taisteluita neuvostojoukkojen ja kapinallisten välillä. Niistä eivät kerro pelkästään tuhoutuneet vaunut, vaan myös solan rinteisiin kaivetut taisteluhaudat. Niitä emme kuitenkaan halua ihailla lähempää, sillä miinoitetussa maassa ei tieltä kannata lähteä seikkailemaan ilman pakottavaa syytä. Samasta syystä on sotamuistojen kerääminen kiellettyä, koska maassa makaava metallinkappale saattaa sisältää ikävän yllätyksen sen alle piilotetun miinan tai räjähteen muodossa. Jätämme tankit taaksemme ja suuntaamme autojen nokat kohti yläviistoa.

Poliisi on ystävämme

Lähes aina suomalainen partio käy kylään tai kaupunkiin tullessaan poliisiasemalla. Teemme ANP:n (Afghanistan National Police) kanssa tiivistä yhteistyötä, sillä maan turvallisuus on yhteinen tehtävämme. Usein poliisiasemalla tavataan kuvernööri ja poliisipäällikkö, joskus myös uskonnollinen johtaja. Keskusteluaiheita saattaa olla useita, mutta ainakin paikkakunnan ongelmista ja kehittämistarpeista keskustellaan. Suomalaisten partioiden tärkeänä tehtävänä on välittää tietoa paikallisten kohtaamista haasteista viranomaisille, jotka pyrkivät jakamaan taloudellista ja aineellista apua eri kylille ja kaupungeille kykynsä mukaan. Poliisin kanssa teemme päivittäin hyvää yhteistyötä ja poliisiasemille on siksi ilo mennä vierailemaan. He ottavat meidät aina ilolla vastaan ja vastaan tullessaan tervehtivät käden nostolla lähes poikkeuksetta. Monesti poliisit joutuvat olemaan työpisteissään viikkotolkulla ja siksi tuomamme ISAF News –lehdet ovat luettuja sekä katseltuja uutisvälineitä. Monikaan poliiseista ei osaa lukea, mutta yhdenkin lukutaitoisen avulla viesti kantautuu kaikkien asemalla olijoiden kuultavaksi.

Kylä vuoriston kätkössä

Poliisiaseman ympärillä avautuvat kauniit näkymät kylään. Vuorten kätköissä olevassa asuinpaikassa on lukuisia taloja, jotka ovat pääosin hiekan värisiä majoja. Kylän keskellä on kuitenkin värikkäitäkin rakennuksia, joista toinen on moskeija. Siinä, missä Suomessa on kirkko keskellä kylää, täällä se on moskeija. Ja yhtä varmasti kylästä löytyy joko mullah tai mawlawi. Ensiksi mainittu on rukousjohtaja ja jälkimmäinen yliopistotasoistakin koulutusta käynyt opettaja tai saarnaaja. Pienemmistä kylistä löytyy ainoastaan mullaheita, mutta suuremmista paikoissa on yleensä myös kattavan perussivistyksen saaneita uskonnollisia johtajia. Kylässä on kuulemamme mukaan vain kaksi kaivoa ja veden puute onkin yksi merkittävimmistä ongelmista tässä maassa. Sateita ei juurikaan saada ja siksi osa maasta muistuttaa Saharan autiomaata.

Puhtaan juomaveden puute aiheuttaa myös terveydellisiä ongelmia ja kaukaisimmissa vuoristokylissä lapsia kuolee myös veden puutteeseen. Tuntien ajomatkojen ja huonojen kulkuyhteyksien vuoksi apua ei saada helposti perille ja siksi täällä asuu paljon ihmisiä oman onnensa nojassa. Kehitysapueurot ovat täällä enemmän kuin tarpeen, sillä yhdenkin kaivon rakentaminen saattaa mullistaa kylän elämää positiiviseen suuntaan. Jätämme kylän taaksemme ja lähdemme laskeutumaan kivikkoisia vuoristoteitä pitkin kohti Mazar-e Sharifia. Hattua on nostettava afganistanilaisten suunnattomalle sitkeydelle, koska ovat selvinneet sotien ja köyhyyden keskellä näinkin hienosti. Onneksi heillä on edessään parempi tulevaisuus – näin vakaasti uskon.

Teksti ja kuvat

Sami Tammisalo

Keskellä päivää Camp Northern Lightsin leirissä kuuluu monenlaisia rakennustyön ääniä. Pääosa metelistä tulee paikallisten häärätessä uuden ruokalarakennuksen työmaalla. Mutta he eivät ole ainoita, jotka leirissä luovat uutta ja ihmeellistä. Myös suomalaiset ovat kunnostautuneet nikkaroinnin saralla. Suomalaisten hermoparantolana leirissä toimiva Suomi-talo tuli entistä viihtyisämmäksi, kun inspiraatiokipinän saaneet Mikko ja Toni alkoivat puuhata uutta terassia huonekaluineen. Ensin luotiin sisustussuunnittelijoiden johdolla näkösuoja naamioverkoista, jonka yhteydessä terassi tyhjennettiin lukuisista vesipullolaatikoista ja turhista tavaroista. Ulkoasun valmistuttua satuin kulkemaan yhtä leirin pääkäytävistä, jonka varrella tapasin Mikon ja Tonin täydessä työn touhussa. Kakkosneloset saivat kyytiä, kun niistä luotiin käden käänteessä kestävä puupöytä terassin sydämeksi. Lyhyt katselmus Suomi-talon miljöössä osoitti, että uusi terassi otettiin ilolla vastaan. Istujia riitti ensimmäisenä iltana tungokseen asti. Käyttötarvetta lisäävät terassin molemmin puolin olevat saunat, joista on mukava tulla vilvoittelemaan ja turinoimaan hyvässä seurassa.

Komeita ja herkkiä sotilaita

Suomalaisten yhteishengen aikaansaannos nimettiin miehekkäästi Ukkometsonurkkaukseksi. Nimi-idea lienee tullut suomalaisen musiikin saralta. Pate Mustajärvi kuvaili aikoinaan radiohaastattelussa ukkometsoa komeaksi ja ylvääksi, mutta myös herkäksi ja haavoittuvaiseksi. Nämä termit sopinevat myös suomalaisen miehen luonteeseen. Vaikka naisetkin ovat sydämellisesti tervetulleita Ukkometsonurkkaukseen, kuvaa nimi hyvällä tavalla nurkkauksessa aikaa viettäviä rauhanturvaajia. Olemme ylpeitä suomalaisuudestamme ja itsemme mielestä komeita (toivottavasti myös vaimojen ja tyttöystävien), mutta monet asiat saavat myös mielemme herkistymään. Enemmän tai vähemmän nämä liittyvät kolmikkoon koti, uskonto ja isänmaa. Kolmikon ensimmäinen on itsestään selvä asia, sillä ketäpä ei koskettaisi se, mitä kotiin kuuluu tai mitä siellä tapahtuu. Ehtoollishetket ja hartaudet saavat kuulijat hiljentymään ja kunnioittamaan hengellistä lepohetkeä. Nämä kokemukset ovat tarpeen myös kirkon ulkopuolella, sillä samantasoisella kunnioituksella on hyvä lähestyä myös paikallisten pyhättöjä. Muslimille uskonto on pyhä asia, jotka oletetaan myös vieraiden kunnioittavan. Isänmaallisten asioiden arvostus on rauhanturvaajien keskuudessa itsestäänselvyys. Me olemme täällä Afganistanin hallinnon kutsumana ja Suomen valtion ojennettuna kätenä, joka tervehtii paikallisia monenlaisella avulla tämän vaan vakauttamiseksi ja jälleenrakentamiseksi. Edustamme ylpeänä Suomea ja suomalaisuutta.

Arvovieraita nurkkauksessa

Ukkometsonurkkaus sai pian valmistuttuaan arvovieraita, kun leirissä pidettiin komentajanvaihtoparaati. Suomen asianhoitajana Afganistanissa toimiva Timo Oula pääsi ensimmäisten joukossa kokeilemaan nurkkauksen tunnelmaa. Juttu luisti ja terassilta kuulunut puheenporina kertoi nurkkauksen sosiaalisesta luonteesta. Pian oli suuren juhlan tunnelmaa, kun joukot kokoontuivat paraatikentälle. Paraatin huipennus oli hetki, jolloin everstiluutnantti Petri Mattila luovutti lipun ja tehtävänsä everstiluutnantti Manu Tuomiselle. Tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan muun muassa Pohjois-Afganistanin ISAF-joukkojen norjalainen varakomentaja eversti Steinar Hannestad sekä Balkhin maakunnan poliisikomentaja Sardar Sultani. Virallisen osuuden jälkeen vieraat ja sotilaat siirtyivät coctail-tilaisuuteen, josta moni suomalaisista rauhanturvaajista siirtyi suomitalolle saunomaan ja viettämään aikaa yhdessä. Illan mittaan Ukkometsonurkkauksesta kuului jo suomirokkia, sillä nurkkauksen kalustokokonaisuuteen oli siirretty myös jonkin verran elektroniikkaa. Aivan kokonaan eivät suomalaiset ole terassia itselleen pyhittäneet, sillä aina silloin tällöin kutsumme ruotsalaisia rauhanturvaveljiä saunomaan kanssamme.

Yhteishenkeä yli kansallisuusrajojen

Vaikka Ukkometsonurkkauksen luonti olikin osoitus suomalaisten yhteishengestä, ei sitä puutu suomalaisten ja ruotsalaistenkaan väliltä. Joskus kahden naapurin välit tuntuvat olevan kuin Aku Ankan ja Hannu Hanhen Ankkalinnassa. Mehän kilpailemme toisiamme vastaan niin monessa asiassa. On Suomi-Ruotsi –maaotteluita, jääkiekkoturnauksia, olympialaisia ja euroviisuja. Ja kaikissa näissä yritämme olla aina toinen toisiamme parempia. Tällainen kisailu ei ole nähtävissä täällä, sillä Afganistanissa pelaamme samassa joukkueessa. Etenkin allekirjoittaneen työpaikalla tämä on tullut selväksi jo moneen kertaan. Ruotsalainen toimistohenkilöstö on saanut luotua kuukausien aikana erinomaiset suhteen leirin kokkeihin, jotka muistavatkin yksikköämme runsaalla määrällä keksejä ja kakkuja. On tärkeää, että myös toimiston suomalainen osa osallistuu talkoisiin, sillä kalorinkulutushaasteen jakaminen yhteispohjoismaisesti antaa paremmat onnistumisen mahdollisuudet tässä niin monelle vaikeassa urakassa. Leikkimielinen yhteistyö on osoitus siitä, että ammatillisten haasteiden lisäksi osaamme viettää aikaa myös vapaa-ajalla. Se on omiaan kasvattamaan luottamusta, jota tarvitaan Afganistanin turvallisuustilanteen keskellä tekemässämme rauhanturvatyössä. Muistan koulussa opettajan kysyneen allekirjoittaneelta, että kenen kanssa uskaltaisin lähteä soutaen Pohjanlahtea ylittämään. Jo tähänastisen kokemukseni perusteella voisin mielelläni ottaa mukaani ruotsalaisen rauhanturvaajan. Onhan elämä täällä Afganistanissa kuin merellä: välillä on myrskyjä ja välillä on tyventä. Pääasia on kaiken keskellä se, että miehistö tietää tehtävänsä ja pystyy pitämään laivan oikealla kurssilla. Pohjakosketuksiakin on tullut, mutta rauhanturvalaivan kokonaisuus on kestänyt. Eräs täältä kotiutuneista rauhanturvaajista puhuikin YAK:sta SKJA:n työn perustana. Y=yhteistyö, A=Ammattitaito ja K=kotijoukot. Hyvin sanottu.

Teksti ja kuvat
Sami Tammisalo

Arvoisat blogin lukijat! Tämä on viimeinen blogini näillä sivuilla. Olen saanut olla upeassa joukossa haasteellisessa työssä Afganistanissa puolen vuoden ajan. Sotilaspapin tehtäviin on aina kuulunut myös valistus- ja sivistystehtävä. Siinä olen saanut olla myös blogin kirjoittajana. Olen saanut viettää hienoja hetkiä suomalaisten, ammattitaitoisten sotilaiden ja myös siviilityöntekijöiden kanssa suorittaessamme tehtäväämme täällä Afganistanissa kriisinhallintatehtävissä.

Jätteet ulos kartanosta

Blogin pitäjällä on ollut mahdollisuus kurkistaa “ikkunasta ulos”. Tämä vuoristoinen, ystävällinen ja paljon kärsinyt kansa tarvitsee vielä kauan kansainvälistä apua. Kirjailija Khaled Hosseini on sanonut (Leijapoika), että “Afganistan on kuin kaunis kartano, joka on liattu jätteillä, ja jonkun on vietävä jätteet ulos”. Kriisinhallintajoukot ovat juuri näitä, jotka kantavat “jätteitä ulos” tästä kauniista ja karusta maasta. Tehtävä on vaikea ja haasteellinen ja tarvitsee siksi kaiken mahdollisen tuen. Afganistan on maa, joka on joutunut olemaan sodan jaloissa kymmeniä vuosia ja siitä ovat eniten kärsineet tavalliset ihmiset. Mutta tässä maassa on monia mahdollisuuksia, mutta edessä on vielä pitkä tie, ennen kuin Afganistanin taivaan täyttää leijat.

Eleettömästi ja luotettavasti

Blogin pitäjänä olen päässyt kurkistamaan ja tutustumaan Afganistanin maahan, kansaan, kyliin, kouluihin, uskonnolliseen elämään ja moniin eri puoliin. Mutta antoisaa on ollut nähdä myös se tapa, jolla suomalaiset tekevät omaa työtänsä: eleettömästi, rauhallisesti ja luotettavasti.

Teillä, arvoisat taustajoukot Suomessa, on oma tärkeä roolinne. Läheiset, omaiset, ystävät, työtoverit, puolustusvoimien henkilökunta, entiset rauhanturvaajat, media ja monet muut olette suomalaisina veronmaksajina meidän lähettäjiämme ja työnantajiamme. Myös teillä on oikeus saada tietoa, miten me toimimme täällä.

Olemme täällä, koska Suomi on meidät lähettänyt. Olemme ylpeitä omasta isänmaastamme, sen sinivalkoisesta lipusta ja vapaudesta. Tiedämme, että se ei olisi mahdollista ilman sotaveteraaninaisten ja -miesten uhrautuvaa työtä vuosikymmeniä sitten, kun Suomen vapaus oli vaarassa. Nyt Suomi on vauras, rikas ja kehittynyt maa, jolla on varaa auttaa hädässä olevia kansoja - myös Afganistanilaisia.

Tiimityötä

Te omaiset, läheiset ja ystävät saatte olla ylpeitä omistanne. Myös niistä, jotka pian palaavat kotiin suoritettuaan oman osuutensa täällä kriisinhallintatehtävissä. Tällainen tehtävä on aina jokaiselle myös erilainen kokemus. Se miten siitä selviää, on erilaista. Tärkeää on jokaisen ymmärtää, että tällainen pesti on lyhyt mahdollisuus normaalista arjesta ja työstä pois.

Teille kotijoukot nämä kuukaudet ovat olleet myös erilaisia. Moni puoliso on käytännössä yksinhuoltajana hoitanut perheen, lapset ja kodin. Moni tyttöystävä, poikaystävä, morsian, sulhanen tai puoliso on odottanut rakasta kotiin.

Monet lumet on luotu ja ruoho leikattu yksin.

Me arvostamme ja kunnioitamme tätä teidän kotijoukkojen työtä. Se on osa sitä taustatyötä, jota ilman me emme onnistuisi täällä työssämme. Lämpimät kiitokset teistä jokaiselle omasta osuudestanne yhteisessä tehtävässä. Pian täältä kotiutuu puolensataa rauhanturvaajaa ja uudet tulevat tilalle. Kiitos myös Ruotuväki-lehden toimitussihteerille ja verkkotoimittajalle, Päiville ja Petterille, erittäin hyvästä yhteistyöstä.

Hyvästi se päättyi näin

Loppuaika on mennyt monenlaisissa kiireissä. Materiaalia on luovutettu, kiitospuheita on pidetty ja illalla on juhlittu. Viime perjantaina noin 45 henkilöä osallistui myös papinvaihtokirkkoon, jossa allekirjoittanut sai jättää oman tehtäväni uudelle sotilaspapille Sami Tammisalolle. Hän on nuori ja lahjakas pappi, joka pärjää näissä joukoissa oikealla asenteella. Hän jatkaa myös blogin pitäjänä ja on jo aloittanut kirjoittamalla edellisen blogin matkasta revontulten leiriin.

Mutta, kiitos teille hyvät lukijat, puolen vuoden yhteisestä matkasta. Meillä kullakin oma matka jatkuu erilaisissa yhteyksissä. Moikataan, kun nähdään. Pidetään lippu korkealla. Ollaan ylpeitä omasta maastamme ja myös valmiita auttamaan muita. Kaveria ei jätetä. Jumalan siunausta teille jokaiselle!

Teksti: Teuvo V. Riikonen
Kuva: Risto Tuominen

Puolustusvoimien auto kuljettaa yksinäisen sotilaan Porin lentokentälle, joka osoittautuu autioksi. Tietokoneruutu kertoo lennon Kabuliin olevan myöhässä alkuperäisestä aikataulusta. Nopealla päätöksellä kaivan muistista sotilaan perussäännön: ”Lepää aina, kun mahdollista”. Herään kuitenkin pian liukuovien laahaavaan ääneen. Odotusaula alkaa täyttyä iloisista ja toisiaan tervehtivistä rauhanturvaajista. Tunnelma viestittää toverihenkeä, joka on kasvanut työnteon keskellä kaukana Afganistanissa. Iloisuuden taakse kätkeytyy myös haikeus, sillä monelta mieheltä ja naiselta on jäänyt kotiin puoliso lapsineen sekä muine läheisineen. Maailmanrauhan tavoittelemisesta maksetaan kovaa hintaa ja näihin talkoisiin osallistuvat myös kotijoukot. Kaikki lienevät kuitenkin yhtä mieltä siitä, että hinta kannattaa maksaa.

Istumalihasharjoittelua

Puolenyön jälkeen torstain vastaisena yönä turkkilaisen Pegasos-yhtiön kone laskeutuu Porin öiselle kentälle. Pian tämän jälkeen pääsemme kävelemään kentän poikki kohti lentokonetta. Ikkunoista kurkkii monia pohjoismaisia kasvoja, sillä koneeseen on lastattu jo edeltäkäsin tanskalaisia rauhanturvaajia Kööpenhaminasta. Löydän paikkani kahden rotevan tanskalaisen vierestä, jotka kertovat olevansa matkalla eteläiseen Afganistaniin. Heidän istumalihaksiaan käy sääliksi, sillä lento Kööpenhaminasta Poriin ja edelleen Kabulista Kandahariin tapahtuu lähes yhteen putkeen. Kone rullaa kiitoradan päähän ja moottorit kiihdyttävät koneen kovaan vauhtiin, joka auttaa nostamaan rauhanturvaajat kohti sinimustaa tähtitaivasta. Me suomalaisetkin saamme harjoitella istumista lentokoneessa reilusti yli seitsemän tuntia, mutta hyvä kirja auttaa unohtamaan jäsenien puutumisen.

Kanaa vai pihviä?

Suomalainen ilmatila vaihtuu kolmen tunnin lennon jälkeen turkkilaiseen, sillä välilaskua varten koneen nokka on ollut suunnattuna Istanbulia kohti. Linja-auto noutaa matkustajat odotushalliin, josta turkkilaisen kahvin voimin saamme jatkaa matkaa Afganistaniin. Paljon lentäneenä ihmettelen turbulenssin loistamista poissaolollaan. Koneen tasainen lento suo mahdollisuuden torkahtaa, jonka keskeyttää vain kauniin lentoemännän tokaisu: ”Chicken or beef?”. On aika ruokailla toistamiseen lennon aikana. Kouluruotsilla ei koneen puheensorinasta saa selvää, sillä tanska vaatii tulkitsijaltaan jo taitoakin. Englannin kielellä saan kuitenkin ihmetellä tanskalaisten kanssa ikkunasta näkyviä maisemia. Afganistanin ruskeat vuoret ja savesta rakennetut talot luovat hienoista innostumista penkkirivimme kaikissa jäsenissä. Samassa kapteeni kehottaa henkilökuntaa istumaan ja pian koneemme koskettaa tulevan työmaamme pintaa. Tanskalais-suomalaiset kädenpuristukset kertovat siitä, että samaa joukkoa tässä ollaan, vaikka palveluspaikat ovatkin eri suunnilla. On aika astua Afganistaniin.

Vauhdilla kohti maanpintaa

Lähes neljänkymmenen asteen helle toivottaa tulijansa tervetulleeksi maahan, jossa maasto näyttää karun kauniilta. Suomalaisen komentajan johdolla matkajoukko siirtyy ajoneuvoille, johon matkatavarat saa jättää lounaan ajaksi. Matka Kabulin lentokentältä suomalaisten omaan majapaikkaan tehdään saattueessa. Jakaudumme ajoneuvoihin ja minä saan osakseni yhden turvallisimmista eli panssaroidun Pasin. Ulos ei kulkuneuvostamme näe, mutta harvoin olen tuntenut oloni liikenteessä yhtä turvalliseksi, kuin nyt. Saavumme suomalaisten Camp Katariinaan, joka on osa suurempaa sotilasleiriä, Camp Warehousea. Yhden yön unet hoitavat työhön palaavia matkalaisia, kunnes olemme matkalla jälleen kohti Kabulin lentokenttää. Tällä kertaa saamme pujahtaa saksalaiseen kuljetuskoneeseen, joka on itse asiassa huomattavasti tavallisia matkustajakoneita mukavampi. Ikkunoita ei koneen rahtitilassa ole, mutta valoa riittää silti. Löydän paikkani seinustalta ja pian olemme joukko torkkuvia sotilaita jossain kohtaa taivasta. Lyhyt välilasku Kunduz-nimisessä kaupungissa opettaa minulle, kuinka potkurikoneella voidaan tulla alas taivaalta. Laskeutumisen vauhdinhurma tuntuu vatsassa asti, mutta olo on kuitenkin luottavainen. Suomalaisten rauhanturvaajien lisäksi on Afganistanissa myös muita ammattilaisia.

Pohjoismaista yhteistyötä

Mazar-e Sharifin lentokentälle kaartaa pian tulomme jälkeen autosaattue Ruotsin liput hulmuten. Länsinaapurimme rauhanturvaajat ovat saapuneet noutamaan itänaapureitaan leiriin, joka on hauskasti nimetty molemmille maille tunnusomaisella luonnonilmiöllä. Camp Northern Lights eli ”revontulten leiri” on asuinpaikkamme ja tukikohtamme täällä Afganistanissa. Suomalaisia toimii toki muuallakin tärkeissä työtehtävissä, sillä kokonaisvahvuudestamme asuu leirissä noin puolet. Leiri on kooltaan suhteellisen pieni, mutta sen sisälle mahtuu jopa suomalaisille se kaikkein oleellisin eli sauna. Ensisilmäys leiristä antaa mukavan vaikutelman, mutta vielä suuremman merkityksen saa se ystävällisyys, jolla vastaantulijaa tervehditään joko sotilaiden, siviilien tai paikallisten toimesta. Mukavan vastaanoton keskellä jouduin kuitenkin toteamaan, ettei leiriyhteisö ole kuitenkaan kotiimme verrattava paikka. Kotimme on todellisuudessa siellä, missä rakkaamme ovat. Camp Northern Lights on kuitenkin meille tärkeä paikka, sillä sen suojissa teemme rauhantyötä hyvällä pohjoismaisella yhteistyöllä.
Ruotsi-Suomi –maaotteluissa yritämme voittaa toisemme, mutta täällä me yritämme tavoitella voittoa yhdessä. Ja mikä parasta: voittopalkinnon saamme ojentaa tulevaisuudessa Afganistanin kansalle ja sen vapaudelle. Rauhanturvaamiselle on aina ollut olennaista se, että suurimman hyödyn työstämme saa korjata paikallinen väestö. On aika nukkua ensimmäinen yö uudessa maassa, jota varten saan tehdä työtä tulevat kuusi kuukautta.

Teksti ja kuvat
Sami Tammisalo
Sotilaspastori SKJA

Afganistanissa PRT MES:n leirissä on suomalaisilla yksi paikka, johon ulkomaalaiset pääsevät vain kutsusta. Kyse on Suomi-talosta, joka koostuu neljästä eri rakennuksesta ja patiosta. Varsinaisen Suomi-talon lisäksi pieneen alueeseen kuuluu kaksi saunaa ja kota. Aluetta ympyröi aita, johon mennään puuportin tai kiviaidan aukon kautta.

Eräänä lauantaina yhteisen viikkopuhuttelun eli ”line-upin” jälkeen blogin pitäjä päätti vierailla tietokoneen kanssa Suomi-talolla ja kertoa kaikille ulkopuolisille tästä lähes pyhästä paikasta – Suomi-talosta.

This is respectable house

Suomi-talon edessä on katettu terassi, jossa istutaan nauttien virvokkeita tai ilman virvokkeita vain seurasta. Terassilla on penkkien lisäksi jää- ja kylmäkaapit. Lauantai-iltana paikalle on kertynyt jo parisenkymmentä sotilasta. Keskusteluja käydään monista asioista. Pieni porukka tällä kertaa myös naisista, koska heitä ei ole paikalla. Rehvakkaan keskustelun taustalla kuultaa, että kriisinhallinta naisten kanssa on oma taiteen lajinsa.

Suomi-talon ovi käy koko ajan molempiin suuntiin. Ovi toimii myös tiedottajana, sillä siihen laitetaan kaikki mahdolliset uudet käskyt, tiedotteet ja ”quick newsit”. Oven ylhäällä on Suomen lippu -tarra. Lisäksi ovessa on kartta ja ohjeet, missä sisällä on lupa kulkea kengillä ja missä ilman kenkiä. Oven viereisellä seinällä on kyltti, jossa lukee: ”PLEASE NO SINGING, NO DANCING, NO SWEARING, THIS IS RESPECTABLE HOUSE”. Jääkaapin ovessa on ohjeet, jossa sanotaan, että “pakastimessa olevat vedet on tarkoitettu jäätyviksi umpijäähän”.

Sauna räjäyttää lian pois

Kota ja saunat ovat myös kovassa käytössä. Kota tosin vain talviaikoina, sillä kesän kuumuudessa siellä oleminen on enemmän kuin mukavaa. Saunan kuumuus kutsuu kesät ja talvet lähes joka ilta sotilaita rentoutumaan. Päivän hikoilun ja illan urheilusuorituksen jälkeen sauna on kysytty paikka. Pienempi puulla lämmitettävä sauna on alueen ensimmäinen sauna ja sinne mahtuu samaan aikaan puolen kymmentä sotilasta. Isompi hirsisauna on sähkökäyttöinen ja siellä sijaitsee myös suihkut. Sauna on kuin hyvä astianpesuaine, sillä ”se räjäyttää lian pois”. Mutta jätän nämä paikat taakseni ja päätän astua Suomi-talon sisään katsomaan mitä siellä näkyy?

Tumma leipä tiellä pitää

Suomi-talon ensimmäinen osa koostuu kolmesta kontista, jossa ensin on kengillä sallittu tila. Siitä pääsee jääkaapille hakemaan kylmät juomat ja keittiösyvennykseen keittämään kahvia tai tekemään itselleen iltapalaa. Tumma suomalainen leipä on yksi suosituimpia makuja. Samassa yhteydessä oven puoleisella seinällä on DVD- ja video hylly, josta voi käydä lainaamassa elokuvan illan iloksi tai aamun ratoksi yövuoron jälkeen. Seinältä löytyy myös avainhylly ja useita tiedotuspapereita loma- ja juomalistoista uusimpiin ohjeisiin ja käskyihin.

Kengät pois otettuasi voit astua pyhään tilaan, joko saman huoneen sohville istumaan tai takana olevaan toiseen huoneeseen, joka on samankokoinen ja toimii pienimuotoisten juhlien tilana. Mutta ennen sitä, istutaan hetkeksi sohvalle katsomaan, miltä kriisinhallintasotilaan maailma näyttää sohvalta käsin?

48-tuumaista kehtaa katsella

Suoraan edessä on ainakin 48-tuumainen televisio, jonka Al-jazeera-kanavalla asiantuntija puhuu maailman politiikkaa. Uutisotsikoissa ruudun alalaidassa vilahtaa myös uutisia Afganistanista. Television vieressä on internet-piste, joka iltaisin on kovassa käytössä jonoksi asti. Toisella puolella televisiota ovat lehtien hyllyt, josta löytyy pääasiassa viikkolehtiä. Täältä löytyy Apu, Suomen Kuvalehti, Valitut Palat, Tieteen Kuvalehti sekä erilaiset tietokone-, erä-, ja tekniikkalehdet. Lehtihyllyn alapuolella limonadit odottavat ottajaansa. Nurkasta löytyy mikroaaltouuni ja lääkekaappi. Niiden alapuolella on vaaka, josta voi käydä katsomassa kilojensa kehitystä.

Paikasta tekee kodikkaan ja mukavan kenkien poisottamisen lisäksi suuri puna-kellertävä tyypillinen Afgaanimatto. Sohva täyttyy usein iltaisin elokuvan katselijoista. Tai niin kuin eräänä toukokuisena yönä meitä oli puolen kymmentä katsomassa Euroviisuja. Huoneen katossa viisi ”kärpäsnauhaa” on huolehtinut siitä, että kärpäset eivät tässä talossa kauan lennä. Paikalle tulee sotilas, jolla on osunut syntymäpäivät lähelle ja kutsun häntä kirkkoon. Hän on tällä kertaa estynyt osallistumasta kirkonmenoihin. Mutta jatketaan takana olevaan toiseen huoneeseen.

Irti arjesta

Takimmainen huone on samalla tavalla tehty kolmesta kontista. Sisällä on yksi mies konttia kohden eli kolme sohvalla katsomassa ”Taistelutoverit”-DVD:tä. Huone on sisustettu erittäin tyylikkäillä paikallisista liikkeistä ostetuilla huonekaluilla. Isot pehmeät sohvat kutsuvat väsynyttä MOT-miestä irti arjesta, minkä saman Suomessa tekee Veikon Kone. Huoneen toisella puolella on iso tyylikäs pöytä, jonka ympärillä on kymmenen tuolia ja seinän vieressä samaan sarjaan kuuluva vitriini-hylly, jossa juomalasit on siistissä rivissä. Pöydällä on pieni Suomen lippu ja seinällä roikkuu tikkataulun vieressä iso Suomen leijonalippu. Aikaisemmin seiniltä löytyi kuvat arvohenkilöistä, mutta nyt he ovat muualla tallessa. Pöydän ääressä on pelattu monta korttipeliä iltojen iloksi ja sotilaiden ratoksi. Kysyttyäni miesten mielipiteitä Suomi-talosta laitan kengät jalkaan ja jatkan ulos.

Asiakas on aina oikeassa

Illan lopuksi tulen vielä patiolle, jossa on grilli ja penkit. Tällä patiolla istutaan usein iltaa saunan ja erilaisten juhlallisuuksien jälkeen. Nyt kaksi upseeria keskustelee päivän asioista. Täällä voi keskustella Suomesta tulleiden vieraiden kanssa. Tällä patiolla kenraalit ja korpraalit sekä kaikki muut ovat samalla viivalla. Mutta kysytään suoraan paikan käyttäjiltä, eli ”asiakkailta”, mitä he ovat Suomi-talosta mieltä? Paikasta, johon ulkomaalainen ei tule kuin kutsusta. Mitä Suomi-talo heille merkitsee?
- Ajanvietto paikkaa.
- ”Mä oon nyt niin kiukkunen noille Ruotsalaisille…” ja vastaus jää saamatta.
- Irtautumispaikkaa CNL-arjesta.
- Täällä on Suomi-kahvia.
- Täällä on mahdollisuus jutella palvelustovereiden kanssa ja käydä saunassa.
- Tää on sellainen leirin yleinen ”meetingpoint”!
- Jos ei jotakuta löydä jostain muualta, niin täältä löytyy.
- Paikka rauhoittumiselle ja mahdollisuus irtautua normaalista työarjesta ja rutiinista.
- Paikka keskustella päivän tapahtumista.
- Yhteenkuuluvuutta.
- Esikuntaihmisenä merkitsee paikkaa, jossa voi rentoutua ja irtautua työrutiineista hetkeksi.
- Tämän saman ovat havainneet ruotsalainen komentaja ja esikuntapäällikkö, sillä Suomi-talon patio on ainoa paikka päästä irti työrutiineista.
- Elokuvia.
- Yhteishenkeä, yhteyttä kotiin…semmosia asioita.
- Ahtautta, hitaita nettiyhteyksiä, ei näe formulaa… sitten tulee positiiviset… kaikki jaksaa panostaa yhteisen siisteyden eteen, sähköt eivät ole ikinä poikki…ja se hyvä puoli että posti tulee nopeasti Suomitalolle, leukailee yksi sotilas paikan erilaisia ”hyviä puolia…”

Suomi-talo on kriisinhallintajoukkojen sotilaille kohtaamispaikka, jonka merkityksen ymmärtää vain sotilas itse. Jotkut käyvät siellä enemmän, jotkut vähemmän. Mutta, mikä onkaan mukavampaa yli 4000 kilometrin päässä Suomesta, kuin oma Suomi-talo! Se on kuin Helsingin Rautatieasema – ovi käy molempiin suuntiin.

Ja kaikki kurkottelevat katsomaan, mihin nyt menisi?

Teksti: Teuvo V. Riikonen
Kuvat: Risto Tuominen

Panssarimersut kiilaavat kadun varteen. Jalkaudumme suoraan pohjoisen portin eteen. Automme ilmastointi on rikki, joten olemme läpimärkiä hiestä. Saattotehtävään lähteneet palvelustoverini suojaavat meitä. Riisun kypärän sekä sirpale- ja varusteliivini. Päätän ottaa pistoolini – kaiken varalta – mukaan. Vedän kuitenkin takkini lievettä alas, ettei se erottuisi niin selvästi. Lopuksi vielä peitän paljaat käsivarteni laskemalla hihani alas. Olen saapunut Mazar-e-Sharifin Siniselle moskeijalle - Afganistanin pyhimmälle paikalle.

Tehtäväni on isännöidä englantilaisen toimittajan vierailua moskeijan ulkopuolella. Se antaa minulle mahdollisuuden käydä paikalla, josta kaikki alueemme rauhanturvaajat ovat kuulleet, mutta jossa vain harva on ollut. Lähden kulkemaan toimittajan, afgaanitulkin sekä yhteyshenkilönämme toimivan majuri Tyryn kanssa kohti sinisiä minareetteja. Polku sinne vie puiston läpi, jossa afgaaniryhmiä ja -perheitä on viettämässä vapaapäiväänsä. Säälivä huomioni kiinnittyy hetkeksi rahaa kerjäävään yksijalkaiseen poikaan.

Saavumme moskeijan muurien ulkopuolelle, näen sinisten tiilien ja koristekaiverrusten peittämän rakennuksen ensi kertaa näin läheltä. Se on vaikuttava. Itse asiassa, koko sitä ympäröivä kaupunki on nimetty pyhäkön mukaan; Mazar-e-Sharif merkitsee ”ylevää hautapaikkaa”.

Sininen moskeija, kuten moni muukin kirkko ja moskeija, on rakennettu hautapaikalle, joko todelliselle tai väitetylle. Afgaanit uskovat että Sinisen moskeijan pyhäkön alla on kalifi Alin hauta. Ali, eli Ali ibn Abi Talib, oli profeetta Muhammedin serkku, vävy ja seuraaja. Sunnimuslimien mukaan Ali oli neljäs Muhammedin seuraajista. Shiioille Ali on vieläkin merkittävämpi henkilö, sille he katsovat hänet arvossa suoraan Muhammedista seuraavaksi, eli ensimmäiseksi imaamiksi. Islam repesi kahtia Alin kuolemaan jälkeen; hänen seuraajiensa seuraajista tuli shiiamuslimeja, ja toisesta vähemmän johtajakeskeisestä leiristä kehittyi sunnalaisuus.

Moskeijan sisäpihalle kuljetaan porttien läpi. Riisun varsikenkäni ja jätän ne portinvartijalle. Tuntuu hyvältä saada raskaat kengät pois jalasta ja kävellä sukkasillaan sisäpihan auringon lämmittämillä marmorilaatoilla. Tunnelma sisäpuolella on epätodellisen rauhallinen ja unelias. Kaksi miestä nukkuu moskeijan rappusilla odottamassa iltapäivän rukoushetkeä. Moskeijan koraanikoulun avonaisista ikkunoista kuuluu nuorten poikien kimeää puhetta, kuin lintujen sirkutusta, ajattelen. On vaikea uskoa, että kaupungin keskustan kaaosmainen liikenne ja ihmispaljous on vain 150 metrin päässä.

Muurien sisäpuolella on itse asiassa kaksi rakennusta. Varsinainen moskeija on huomattavasti matalampi ja vaatimattomampi kuin Alin hautapaikan pyhäkkö. Ali murhattiin vuonna 661 kilpailijoidensa toimesta. Hänet haudattiin Irakin Najafiin, jossa on hänelle nimetty Imaami Alin moskeija. Afgaanit kuitenkin uskovat yleisesti, että Alin ruumis nostettiin haudasta jotta hänen vihollisensa eivät pääsisi häpäisemään sitä. Tarinan mukaan Ali sidottiin naaraskamelin selkään, joka lähetettiin erämaahan. Kameli vaelsi viikkoja ruumis selässään, kunnes tuupertui kuolleena maahan Pohjois-Afganistanissa. Oletetulle hautapaikalle rakennettiin moskeija 1100-luvulla, jonka Tshingis-kaanin joukot myöhemmin tuhosivat.

Pyhäkkö rakennettiin uudelleen 1400-luvulla, mutta sen nykyinen ulkoasu runsaine koristeluineen, ja varsinkin pimeällä kauas hohtavine räikeine värivaloineen, on modernia työtä. Myös alueen nykyiset johtajat ovat päässeet vaikuttamaan Sinisen moskeijan ulkoasuun. Kierrämme pyhäkön etupuolelle ja tulkki näyttää minulle avonaisista pääovista näkyvän komentaja Dostumin lahjoittaman kultaisen taulun, jossa lukee islamin uskontunnustus: ”Ei ole muuta jumalaa kuin Allah ja Muhammed on Hänen lähettiläänsä.” Tulkin mukaan tauluun on käytetty viisi kiloa kultaa ja se on miljoonien dollarien arvoinen. Dostum lahjoitti taulun moskeijalle ollessaan valtansa huipulla 90-luvun puolivälissä. Haluaisin mennä katsomaan sitä lähempää, mutta ei-muslimina minulla ei ole sisäänpääsyä Alin pyhäkköön.

Käymme vielä moskeijan museossa, jossa on näytillä lähinnä erilaisia versioita Koraanista. Moskeijan johtajat eivät ole tänään paikalle, joten emme pääse tapamaan tai haastattelemaan ketään. Tunti on kulunut äkkiä, ja majuri kutsuu autojamme radiopuhelimen välityksellä.

Toimittaja kuvaa vielä viimeiset otokset videokamerallaan, jonka jälkeen kävelemme ripeästi pois moskeijan alueelta, nousemme kadulla odottaviin ajoneuvoihimme ja palaamme Camp Northern Lightsiin. Lyhyt vierailumme profeetan seuraajan hautapaikalla on ohi.

Teksti ja kuvat: Risto Tuominen

Laissa Suomen Puolustusvoimien tehtäväksi määritellään perinteisen maanpuolustuksen lisäksi viranomaisavun antaminen sekä kolmantena rauhanturvaamis- ja kriisinhallintatehtävät.
Kriisinhallinta joukot Afganistanissa työskentelevät sellaisella alueella, joka edellyttää jatkuvaa huolenpitoa myös käytössä olevasta materiaalista. Tämä tarkoittaa myös taisteluvälineitä, joista pitää myös huolehtia. Tätä tehtävää varten ovat myös omat sotilaat

Toista kertaa Afganistanissa

Yliluutnantti Seppo Kangasmäki on toista kertaa Afganistanissa ja myös kriisinhallinta- ja rauhanturvaamistehtävissä. Seppo on ”viittakymppiä lähestyvä”, tarkalleen 48 vuotta vanha ja kotoisin Etelä-Karjalasta Lemiltä. Ura armeijan palveluksessa on mennyt eri paikoissa Haminassa, Helsingissä, Kotkassa ja Lappeenrannassa. Seppo on harvasanainen ammattisotilas, joka tekee enemmän kuin puhuu tekemisistään. Tapasin Sepon Kabulissa, jossa palvelusvapaalle lähtevät ja tulevat usein tapaavat myös Sepon omassa työssään.
- Ehkä kuitenkin pitäisin kunniallisena tätä rannikkotykistöuraani, hän tiivistää lyhyesti oman uransa puolustusvoimien palveluksessa.

Varastopäällikkö ja taisteluvälineupseeri

Mutta mitä rannikkotykistömies tekee maassa, jossa ei ole edes merivoimia? Mitä teet SKJA:ssa täällä Afganistanissa?
- Olen varastopäällikkö ja oman toimen ohella kakkostehtävänä taisteluvälineupseeri
Mitä varastopäällikkö tekee työkseen ja mistä tavaroista on kysymys?
- Minä huolehdin materiaalivirroista. Eli kotimaasta tulevista ja lähtevistä materiaaleista ja sitten varastointi yleensä. No tosin varastopäällikkö katsoo vain päältä päin ja ohjaa ja muut tekevät oikean työn.
- Varastopäälliköllä on vastuullaan ohjeistus ja valvonta.
Varastointi yli 4000 kilometrin päässä vuoristoisessa, hiekkaisessa ja logistiikaltaan hankalassa maassa on oma ongelmansa. Onko varastointi näissä olosuhteissa vaikeaa?
- Onhan se, kun tilat ovat mitättömät, jos kotimaahan verrataan. Meillä on vain merikontteja. Täällä Kabulissa tilanne on vähän parempi. Miehet ovat pohjoisessa ja varastotilat on täällä etelässä, kertoo Seppo työnsä ulkoisista puitteista Kabulissa Camp Warehousessa.
Mutta sotilailla itsellään täytyy olla ja on oma vastuu käyttöön annetuista välineistä.
Mikä on sotilaiden oma vastuu välineistä ja hoitaako sotilaat ne hyvin?
- Tottahan jokainen omasta morsiamestaan huolehtii. Tiedossani ei ole yhtään aseiden kuntoluokan alenemista ja materiaalia rikkoutuu olosuhteisiin nähden äärimmäisen vähän.
- Kyllä kait voi sanoa, että hyvin. Jos välineitä rikkoutuu, varasto antaa uutta tavaraa tilalle, jos löytyy. Ja korjaa jos pystyy, kertoo Seppo työstään.

Mitä taisteluvälineupseeri tekee?

Taisteluvälineupseeri on yksi tehtävän osa-alue. Mitä sellainen sotilas tekee työkseen?
- Mulle kuuluu asetarkastukset. Kaikki aseet pitää tarkistaa vuosittain tai haltijan vaihtuessa. Osa aseista tarkistetaan aina ennen ammuntoja. Tietysti suoritetaan pienimuotoisia korjauksia varaosatilanteen sallimissa puitteissa. Sitten tällainen yksittäinen suurin materiaalierä on optiikka ja optroniikka eli muun muassa kaikki valovahvistimet ym. vastaavat laitteet. Vastuulla on myös koko ampumatarvikeala.
- Tämä meidän materiaalihan on hinnaltaan useampi miljoona, kertoo Seppo materiaalin taustaluvuista.
- Moni ei ota huomioon tämän materiaalin määrää. Aseita ja optiikkaa jaetaan noin kymmenen erilaista välinettä sotilasta kohti.
- Sitä ei moni tajua, kuinka iso määrä meillä sitä on, kertoo Seppo lyhyesti siitä, mitä tarkoittaa kriisinhallintatoiminta Afganistanissa. Suomalaiset sotilaat on hyvin varustettu.

Työtä yhdessä muiden kanssa

Mukana Sepon kanssa taisteluvälinehuollossa on taisteluvälinealiupseeri Aki eli ”Jäykkä” ja työtä tehdään hyvässä yhteistyössä ja hengessä. Henki on hyvä ja huuli lentää ja jokainen aseensa tarkastukseen tuova sotilas tietää, että läpi ei mene pelkästään sanomalla ”Herra Yliluutnantti, ase tarkistettu puhdistustanne varten…”
Olosuhteet Afganistanissa tuo taisteluvälineiden käytölle omat haasteensa. Afganistan on maa, jossa esimerkiksi pölyä ja likaa on ilmassa paljon ja se vaikuttaa koko ajan toimintaan kriisinhallintajoukoissa. Miten on pärjätty näissä olosuhteissa?
- Olosuhteet huomioiden erittäin hyvin. Kun oli taisteluvälineiden huollon tarkastus, me saatiin erinomaisen hyvä arvosana. Se tarkoittaa että hyvin on homma hoidettu ottaen huomioon esimerkiksi pölyn vaikutus ja muut maan olosuhteet.
Miten olet viihtynyt työssäsi?
- Tämä on aika laaja-alainen ja joutuu puuttumaan moneen asiaan. Siinä saa samalla näkemystä monesta eri puolesta.

Teksti: Teuvo V. Riikonen
Kuvat: Ville Leinonen