Tehtävä päättyy

Aika: 00:00 00.00.0000 | Kirjoittaja: Vesa Harjula

Etelä-Libanon näytti tällä kertaa toiset kasvonsa kuin mitkä näin vuonna 2000. Kulunut puoli vuotta oli rauhallisempi mitä odotin. Ehkäpä osapuolilla on tarve kokeilla, onnistuisiko rauha sittenkin. Ainakin täällä asuvat ihmiset ovat selkeästi ilmaisseet väsyneensä ainaiseen sotaan.



Tehtävä oli, kuten odotinkin, täysin erilainen kuin aikaisemmat. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet keskustelut Hizbollahin edustajien ja Khiamin pormestarin kanssa sekä tammikuinen puolustusministerin vierailu. Työstäni olen saanut paljon positiivista palautetta niin pataljoonamme sisältä kuin ulkoakin, joten ehkä minun panoksen auttoi edes hieman suomalais-irlantilaista joukkoamme.



Laatujaan ensimmäinen kokeilu palvella kahden kansakunnan joukossa oli opettavainen. Jatkoa ajatellen, kun toimialueesta annetaan tietoutta tänne tuleville joukoille, olisi tärkeää saada koulutusta irlantilaisista tavoista ja arvoista. Itselläni yhteistyö saarivaltiolaisten kanssa oli kitkatonta, mutta ei jäänyt epäselväksi, että joissain asioissa kulttuurimme hieman törmäsivät.



Myöskin tällä kertaa jätän haikeana taakseni hyviä työkavereita ja yhteistyökumppaneita. Toisaalta on mukava palata Suomeen kesäksi, siellä kun kirjaimellisesti odottaa uusi elämä.



Aikanaan, kun tulin tänne ensimmäistä kertaa palvelukseen, hankin kuusiosaisen pirunnyrkin (sormus). Nyt on neljäs osa kohta kärsitty ja nähtäväksi jää, pääsenkö niitä kahta jäljellä olevaa osaa vielä suorittamaan. Sotilastarkkailijan tehtävät kun ovat vielä kokematta ja kiinnostus ei ole kaikonnut.



Tänne jääville kiitos, pitäkää kypärät päässä ja nuppi alhaalla. Mukanani Suomeen palaaville toivotan punaista vappunenää.

Paraati yllätti

Aika: 00:00 00.00.0000 | Kirjoittaja: Vesa Harjula

Torstai iltana 22.2 DCO (deputy commanding officer) Billy Harrington kysyi voisinko lähteä hänen mukaansa perjantaina Ghanalaisten mitaliparaatiin. Olin käynyt heidän entisellä komentopaikallaan viime marraskuussa. Silloin siellä ei ollut muta kuin yksi sininen merikontti ja joukkueen verran sotilaita. Tuolloin paikka tunnettiin nimellä ZP6 (zulu papa six). Jälkeenpäin suomalaiset pioneerit ovat rakentaneet mäennyppylää toimivaksi tukikohdaksi. Otin kysymyksen lähinnä kutsuvana käskynä. Ensin piti järjestää jo sopimani asiat ja tapaamiset niin, ettei minua muualla perjantaina tarvittaisi. Muutaman yhteydenoton jälkeen olinkin pystyinkin ilmoittamaan DCO:lle, että minun päiväni on järjestyksessä Ghanalaisten mitaliparaatia varten.



Aamubriefin ja kenkien lankkauksen jälkeen oltiinkin valmiit lähtemään. Matka taittui sulavasti SGT MAJ Foulyn ajaessa Nissan Patrolia. Takapenkillä jutustelimme ajan kulumisen nopeudesta ja missiomme viimeisistä päivistä. Matkalla oikaisimme yhden kylän Sakhran ja Tibninin välillä käyttämällä minulle ennen tuntematonta reittiä. Irlantilaisille tie oli tuttu sillä kumpainenkin oli palvellut aikaisemmin irlantilaisessa pataljoonassa. Pataljoonan esikunta sijaitsi juurikin Tibninissä.



Perille saavuttuamme parkkeerasimme automme ghanalaisten sotilaspoliisien opastuksella. Kaikkien kyydissä olleiden toivomus oli, ettei vain alkaisi satamaan, sillä paikka, minne automme opastettiin, oli kovin savisen olinen ja epätasainen. Runsaan sateen jälkeen auto pitäisi vinssata pois kuran keskeltä.



Katsomo reunusti Mahadma Gandhin aukiota. Paikalla oli jo runsaslukuinen yleisö. Ainoastaan eturivi oli tyhjillään. Niille ilmeisesti odotettiin Ghanalaisten komentajaa ja UNIFILin komentajaa. Itse istuuduin kolmateen riviin DCO:mme taakse kahden intialaisen naislääkärin viereen. Hetken jututettuani he kertoivat olevansa töissä UNIFILin esikunnan sairaalatiloissa Naqourassa. Intialaisilla on kuulemma ainoastaan yksi missio palvelusuransa aikana. Nykyisin tuo palvelus kestää ainoastaan puoli vuotta. Pataljoona, joka oli täällä Libanoniin tullessamme palveli vielä vuoden. Näin se kehitys kehittyy.



Kohta paikallinen sotilasorkesteri aloitti soitannan, ja paraatijoukot marssivat esiin. Liput otetiin vastaan, ja viimein saapuivat joukkojen komentajat, viimeisenä UNIFILin komentaja.



Ilma oli lähes myrskytuulinen, joten koristeet aukion laidalla olivat kumollaan vähän väliä. Yhtäkin käsipallomaalin näköistä viritelmää muutama ghanalainen sotilas yritti saada herkeämättä takaisin pystyyn koko katselmuksen ajan. Kyseinen koriste oli ilmeisesti tärkeä osa juhlallisuuta, kun eivät antaneet periksi sen uudelleen pystyttämisessä. En kuitenkaan havainnut, että sitä olisi käytetty mihinkään.



Ensin sotilasorkesteri pyöräytti iloista musiikkia soittaen pienet marssikuviot juhlayleisön edessä ja saikin ansaitut aplodit osaamisestaan. Seuraavaksi orkesterin tahdittamana koko paraatijoukko marssi ohi katsomon UNIFILin komentajan ottaessa vastaan marssirivistön. Paraatijoukot pysähtyivät lähelle yleisöjoukkoa keskelle kenttää mitalien jakoa varten. Kolmen jakajan jakaessa mitaleja ei suoritukseen mennyt kauaa. Tämän jälkeen paraatijoukko kohoitti kolminkertaisen huraa-huudon. Tuulesta johtuen en tosin kuullut mille tai kenelle kyseiset huudot huudettiin. Voimakas tuuli otti muutenkin yliotteen alueelle asennetuista äänentoistolaitteista.



Juuri kun olin siinä uskossa, että katselmus on ohi, yllätti ghanalainen sotajoukko arvaamattomuudellaan. Kentän reunasta marssi sekalainen joukko tummia ihmisiä keskelle kenttää soittaen rumpuja. Kaikki olivat pukeutuneet kuin ryysyläiset. Keskelle kenttää päästyään he aloittivat villin tanssin ja rytmikkään rummutuksen. Koetin vangita kamerallani joukon toimintaa mutta voimakas tuuli ja äänekäs hymyilyni sai kameran hieman epävakaaksi.



Juuri kun joukko oli päässyt kovimpaan hurmokseen huomasin, että irlantilaiset kumppanini olivat häipyneet edestäni. Huomasin heidät odottelevan minua katsomon takana. Ilmeisesti oli kotiinlähdön aika, joten kipaisin perään. Autolle päästyämme huomasin vieressä olevassa maasturissa italialaisen naissotilaan istuvan kuskin paikalla. Kopsautin sormella ikkunaan ja kysyin mikä on tuo auton kyljessä oleva merkki, missä ritari ratsastaa hevosellaan. Hän kertoi sen olevan ratsuväkiprikaatin tunnus. Prikaati kuulemma sijaitsee Koillis-Italiassa Slovenian rajan tuntumassa. Tulihan selväksi, mistä nykyinen italialaisjoukko on, ja ettei englanti ole kovin vahva kieli kyseisessä maakunnassa.



Poislähtiessä katselin vielä kerran, että paikkaa ei enään tunnista entisekseen muusta kuin mäellä olevasta mastosta ja juurikin siitä sinisestä kontista, joka oli nyt hieman kauempana mäen harjanteesta kuin marraskuussa. Maanrakennusjoukkomme ovat jättäneet onnistuneesti kädenjälkensä tännekkin.



Matkalla takaisin kotiposellemme kävimme ruokailemassa Tibninin tuntumassa, paikallisruokaa tarjoavassa ravintolassa. Itse söin hommosta, taboulia, juustorullia ja kanaa paikallisessa mausteessa nimeltä taouk. Kaikkien muiden ravintoloiden tapaan myös täällä tarjottiin alkuun pähkinöitä, auringonkukan siemeniä ja porkkanoita sitruunaliemessä. Tuli syötyä niin hyvin, ettei kotiruokalaan tarvinnut mennä enää samana päivänä.

Farayalle yritettiin, Baalbekiin päädyttiin

Aika: 15:31 20.03.2007 | Kirjoittaja: Vesa Harjula

Sunnuntai-iltana kuulimme yllättäen, että maanantain papinretkelle olisi vielä paikkoja jäljellä. Koska tapamisia ei oltu sovittu maanantaille, päätimme ilmoittautua joukkoon mukaan. Tarkoitus oli lähteä Faraya-vuorelle laskettelemaan. Kyseisestä paikasta on kokemuksia edelliseltä Libanon-vierailulta, joten mielenkiinnolla odottelin mitä tuleman pitää. Alue on varmasti kehittynyt sitten viime näkemän.



Aamuseitsemältä pidetiin nimenhuuto, jonka jälkeen retkeläiset pakattiin autoihin. Itse hyppäsin viime tingassa Volkkarin henkilöpakettiautoon muiden noustessa linja-autoon. Matkassa oli myös yksi Defender maastoauto. Heti toisessa risteyksessä ihmeteltiin paikallaisen linja-autokuskin valitsemaa reittiä, kun käännyttiinkin Bekaan-laaksoon vievälle tielle. Olin siinä uskossa, että matkaamme läpi Beirutin. Minulla oli sellainen mielikuva, että tiet eivät aina, varsinkaan talvisin, ole auki vuoristoon idästä päin lähestyttäessä. Kuulin myöhemmin, että Farayan hiihtokeskukseen oli soitettu ja varmistettu, että tie idästä on myös auki.



Umpihankiajo suvikumeilla päätyi kuoppaan



Kun lopulta lähdimme nousemaan kohti Farayan huippuja, huomasimme nopeasti, että tiellä on lunta paikoittain, ja kohta olikin edessä yhtenäistä lumimassaa, jota ei ollut edes yritetty aurata pois tieltä. Muutamat moottorikelkan jäljet jatkuivat eteenpäin. Keulimmaisena ajanut bussi jatkoi urhoolllisesti, liekö kuskilla ollut kokemusta umpihankiajosta, kun uskalsi uhmata suvikumeillaan tätä lumihuippuista vuorta.



Ei montaa metriä päässyt kuski bussillaan, kun se juttui kuoppaan, jonka lumi oli peittänyt. Varsinainen tie olisi ollut pari metriä vasempaan. Tuttu ilmiö Lapista; lumi peittää isojakin koloja, ja joskus tuuli kuljettaa lunta niin, että tietkin näyttävät siirtyneen sijansa verran tuulen suuntaan. Kyllä Siperia opettaa libanonilaisiakin.



Tilanne oli kerralla selvä, ilman ulkopuolista apua ei päästäisi minnekään. Sen näki heti myös takimmaisesta autosta, jossa istuskelin, kun linjuri kellahti. Hetken aikaa kiersimme joukolla bussin ympärillä ja ihmettelimme tapahtunutta. Onneksi aurinko paistoi täydellä terällä. Defenderillä liikkeellä ollut porukka lähti jatkamaan eteenpäin nähdäkseen olisiko ylempänä tie puhdas lumesta. Miksipä olisi ollut, kun sijaintipaikastamme ei asutusta ole ennen Farayan laskettelukeskusta, ja sinne oli vielä matkaa. Emme olleet vielä kuin noin tuhannen metrin korkeudessa, ja tie edessäpäin kävisi hieman yli kahdessa tuhannessa.



Kuules luutnantti Vesa...



Pian Defenderillä matkanneet palasivat ja totesivat edessä olevan vielä paksummasti lunta. Muistin, että LAF:n yhteysupseeriryhmän johtaja eversti Elie on maininnut olevansa Bekaan laaksosta kotoisin ja hänen kotijoukko-osastonsa on nimen omaan Baalbekista, laakson pohjoisosasta. Matkalla alas kohti lähintä kylää aloinkin jo soittelemaan Elielle. Elie kertoi olevansa Beirutissa ja vapaalla. Kerroin että Baalbekin suunnasta ei ilmeisesti pääse Farayalle. Elie sanoi heti, että kuules luutnatti Vesa, talvisaikaan tie Baalbekista vuoren yli Farayalle on kiinni. Sieltä ei missään nimessä pääse pääse läpi eikä pidä lähteä yrittämään. Sanoin, että vahinko on jo tapahtunut; meillä on linja-auto tiukasti kiinni tienposkessa juurikin tuolla samaisella tiellä, josta juuri kerroit. Elie totesi, ettemme olisi tänään päässeet linja-autolla edes Beirutin kautta ylös, koska tällä hetkellä tiet ovat 1500 metristä ylöspäin totaalisen jäässä. Ilman lumiketjuja eivät edes henkilöautot liiku siellä.



Luovutin puhelimen tulkillemme Hasanille ja puhelun kestäessä olimmekin jo LAF:n asemalla, jossa luutnantti Mahmoud Ousman otti asian hoitaakseen, ilmoittikin kohta, että muutaman minuutin päästä kuorma-auto saapuu avuksemme. Tuota pikaa olimme matkalla kohti muuta retkikuntaamme, joka odotteli apuamme. Perille saavuttuamme muut olivat ottamassa aurinkoa, ja osa oli ehtinyt käydä kiipeämässä läheisellä lumihuipulla.



Kirmasivat kuin vuoristovuohet



Kertaalleen ehdittiin jo irroittaa bussia vetämällä sitä kuorma-autolla taaksepäin, mutta linjuri oli tiukasti kiinni kuopassaan. Tarvittiin lapioita, joita LAF:n pojat kävivät noutamassa ja kaivaminen helpottui. Kun bussin takapäästä oli osa lumesta saatu syrjäytettyä, alkoi bussikuski jo innokkaasti yrittämään ajamista ja siten auton siirtämistä ansastaan. Kyllä oli malttamaton suhari! Kuskin paras ehdotus oli, että koko joukko olisi työntänyt linkkaria kallellaan olevalta kyljeltä, ja hän olisi sillä aikaa voinut ajaa autonsa pois montusta. Lunta siirrettiin sen verran, että LAF:n kaverit päättivät uudelleen ryhtyä vetohommiin. Hommaan ryhdyttiin niin pikaisesti, että osalla porukasta oli kiire väistyä linja-auton tieltä, kun se tuli nahkoineen kuorma-auton perässä. Tilanne näytti jopa vaaralliselta, kun bussikuski kampesi renkaita koko hinauksen ajan kohti jyrkännettä ja bussin ja jyrkänteen välissä kirmasi muutama LAF:n soturi ja oma rauhanturvaaja karkuun kuin vuoristovuohet.



Lopulta oli linja-autommekin uralla ja kykeni liikkumaan omin voimin, joten ei muuta kuin takaisin autoihin, kiitokset LAF:n sotilaille ja kohti Baalbekia. Eversti Elie oli puhelimessa sanonut senkin, ettei tänään kannata enään yrittää kiertää vuorta Beirutin puolelta. Ilta ehtisi tulla ennen kuin päästäisiin laskettelukeskukseen asti. Sen sijaan hän neuvoi viettämään leppoisaa aikaa Baalbekissa, jonka keskusta oli todella ruuhkainen ja kapea. Paikallinen liikennekulttuuri, hallittu kaaos, on kuitenkin niin joustava, että kohtuullisessa ajassa olimme paikallisen temppelin pihamaalla, jossa törmättiin heti kaupustelijoihin. Paras tinka oli kuulemma käyty yhdestä helminauhasta lähtöhinnaltaan 15$. Lopullinen hinta oli ollut 1 $ ja silloinkin oli kauppa jäänyt ostajan kieltäytyessä tekemättä. Ostin nipun postikortteja,, vaikka joulukortitkin ovat vielä kuulemma matkalla. Ainakaan ei kotipuoleen ole vieläkään menneet, vaikka muiden mukana laitettiin. Toivottavasti kiertävät muutaman eksoottisen paikan kautta, ennen kuin saapuvat oikeisiin osoitteisiin.

Liikennettä keskellä Bekaan laaksoa

Hektisiä hetkiä puolustusministerin tammikuisen vierailun aikana

Aika: 15:52 19.02.2007 | Kirjoittaja: Vesa Harjula

On pilvinen sunnuntaiaamu tammikuun loppupuolella. Tänään valmistellaan puolustusministeri Seppo Kääriäisen saapumista alueelle. Eilen ovat Beirutiin menneet jo vierailun pääjuonija apureineen. Omalle kohdalleni tuli vetää muu leegio Beirutiin Naqouran kautta. Kuskin pukilla istuu luutnantti Mikko Venäläinen ja itse koitan muistella reittiä. Saidan eteläpuolella moottoritien silta on pommitettu niin pahoin, että se pitää kiertää ja pian on taas pakko ajaa alas moottoritieltä, koska tie edessä on tuhottu. Beirut-kylttejä seuraten päädytään keskelle banaaniviljelmää ja samalla palestiinalaisten leirin reunalle. Juuri kun olemme pääsemässä ulos banaanipuumetsästä, takimmaisesta autosta ilmoitetaan, että heitä heiteltiin jollakin esineellä perään. Takaisin tullessa tätä paikkaa vältettäisiin.

Ruuhkissa on eroja

Beirutiin saavutaan ajallaan ja edellisenä päivänä menneet ovat kaupungin etelälaidalla vastassa. Reitti moottoritieltä hotelliimme onkin yksinkertainen. Moottoritieltä erkanimme tutun jalkapallostadionin kohdalla, vuonna 2000 kävin samaisella stadionilla katsomassa Asia Cupin finaalin ja pronssiottelun. Muistaakseni Japani otti tuolloin mestaruuden. Pari risteystä ja hotelli Coral Beach olikin edessämme. Muutama tunti on aikaa majoittua ja käydä ruokailemassa, ennen kuin on aika lähteä tutustumaan käytettäviin reitteihin.

Matkaan lähdetään vielä ilta-auringon paistaessa, ensin Hamran (Länsi-Beirutin kaupunginosa) läpi Damaskuksen moottoritielle ja siitä lähetystöalueelle tarkastamaan kunniakonsulin asunnon sijainti. Samalla näemme, missä LAF:n (Libanonin armeija) esikunta ja kadettikoulu sijaitsevat. Matka jatkuu lentokentälle ja nopean pyörähdyksen jälkeen hotellille. Matkalla hotellille ei liikennettä juurikaan ole, mikä tarkoittaa Beirutissa samaa kuin Helsingin aamu- tai iltapäiväruuhka.

Sauna, kiulu ja kauha

Hotellissa on yllätys yllätys sauna, joka pitää tottakai koeajaa. Pieniä puutteita, kuten tuuletusaukkojen puuttumista, lukuun ottamatta sauna on loistava. Se on jopa löylyä heitettäessä kuuma, ja myös puinen kauha ja kiulu löytyvät. Ilta jää kuitenkin lyhyeen, kun kaikilla mieltä askarruttaa huomenna alkava työsarka.

Aamulla käydään osaston johtajan johdolla läpi päivän askareet. Omalle osalleni ei mitään kiirettä ollut tiedossa, ministerin mukana kulkeville päivä näyttää aivan erilaiselta. Vierailukohteita kuulosti olevan riittävästi. Samaan aikaan muista lähteistä tulee tietoa, että oppositio olisi aikeissa aloittaa yleislakon. Organisaatiomme aikoo kuitenkin pysyä aikataulussa. Vieraiden lähdettyä illalliselleen toiselle puolelle Beirutia käymme muutaman muun kaverin kanssa läheisessä baarissa nielaisemassa oman appeemme. Palattuamme kaupungilta hotellivirkailija tiedustelee kaupungin ilmapiiriä, joka vaikutti todella rauhalliselta. Respa huokaa sen olevan paha merkki.

Vankina hotellissa

Seuraavana aamuna taivas on sankassa mustassa usvassa ja ilmassa kitkerä palaneen kumin haju. Oma tehtäväni on lähteä liikkeelle muuta seuruetta huomattavasti aiemmin ja varmistaa reittien kulkukelpoisuus. Aamupalalta tullessani saan tietää, että alueet ovat tukossa ja joka puolella tiet on tukittu palavilla autonrenkailla. Lähimmät rengaskasat ovat tulessa 100 metrin päässä hotellin sisääntulotiestä. Päätämme siirtää auton yläparkista parempaan suojaan alaparkkiin, jonne ei näe yläpuoleltamme olevalta tieltä. Päivästä tuleekin aivan toisenlainen kuin miltä eilen vielä näytti.

Päivän mittaan valvomme vuorollamme, etteivät mielenosoittajat tunkeudu hotellin alueelle. Taukojen aikana yritetään levätä, koska edessä olevasta töstä tulee pitkä ja vähäuninen. Päivän mittaan käy selväksi, ettemme pääse hotellista pois. Radiopuhelimesta kuuluu, että yläpuolella olevalla tiellä oli nähty valkoinen bemari, jonka takapenkiltä oli erottunut kalashnikovin piippuja.

Illala televisiosta tulee pääministerin puhe ja heti sen päätyttyä alkaa läheisen korttelin alueella laukauksien vaihto ja kohta saadaan varmistus, että hallituksen kannatajat ja oppositio ottavat tosissaan yhteen. Pääministeri on lähtenyt maasta ja pyysi kannattajiltaan kärsivällisyyttä ja tukea. Tilanne näyttää todella pahalta. Hotellin työntekijät alkavat toivoa, ettei syttyisi sisällissotaa.

Kaikkeen on valmistauduttava

Meille tämä tarkoitti sitä, että kaikkeen mahdolliseen oli valmistauduttava. Illan käskynjaossa joka miehellä on ilmeet vakavina eikä kukaan ei valita saamistaan tehtävistä; vastuulla on vieras, jota suojellaan loppuun saakka. Selän takana on meri eikä ole minkäänlaista kulkuneuvoa, jolla väki hotellista saatettaisiin turvallisempaan paikkaan. Valvottavia kohteita oli hotellissa paljon, joten lepoaikaa yölle jäi vähän.

Kymmenen aikaan opposition edustaja tuli julkisuuteen ja pyysi kannattajiaan lopettamaan mellakoinnin ja vetäytymään tiesuluilta. Soittaessani paikalliselle lähteelleni hän ilmoitti, että huomenna keskiviikkona ja ylihuomenna torstaina olisi rauhallista ja meidän olisi syytä lähteä kaupungista heti aamulla, kun se vain olisi mahdollista. Vaikka opposition kannattajia oli käsketty vetäytyä kaduilta, paikallinen tv-kanava esitti kuvaa, jossa kuorma-autoilla tuotiin suuria määriä soraa tiesuluille. Ei edelleenkään vaikuttanut siltä, että kansa rauhoittuisi huomiseksi. Nukkumaan pääsin puoli yhdentoista maissa illalla, ja yöllä jo yhden aikaan heräsin pirteänä. Vielä olisi aikaa nukkua, mutta ajatuksenjuoksu ja Mikon kuorsaus viereisessä punkassa, ei antanut rauhaa unelle. Vanha sanonta pitää paikkaansa: hermoissa on vikaa, kun ei saa nukutuksi.

Aamulla oli rauhallista

Oma liikkeellelähtöni on kahdeksalta, tehtävänä ajaa reitti lentokentälle ja varmistaa sen käyttökelpoisuus. Reitti kentälle oli auki. Matkan varrella oli jälkiä eilisistä tiesuluista, paljon poltettujen renkaiden jätöksiä, sorakasoja ja palaneita autoja. Ihmiset olivat matkalla kouluun tai töihin. Tiesulkuja putsattiin ja palojälkiä huuhdottiin vedellä. Lentokenttää lähestyessäni viimeisellä sululla oli toimittajien lauma kuvaamassa tapahtunutta. Taidettiin itsekin päästä jonkun tv-yhtiön kuvamateriaaliin.

Vieraamme saatiin tyylikkäästi lentokentälle, ja LAF oli järjestänyt hienot seremoniat kunnikomppanialla sekä soittokunnalla. Kotimatkalla aurinko paistoi ja ihmiset olivat kuin mitään poikkeavaa ei olisi tapahtunut menneen vuorokauden aikana. Camp IDA:ssa kaikki lähimmät palveluskaverit ottivat meidät iloisesti tervehtien vastaan. Itsestäkin tuntui hienolta olla aitojen sisällä, kun ei tarvitse olla koko ajan huolissaan turvallisuudestaan.

Yritin iltapäivällä hiukan nukahtaa, mutta kone kävi vielä kierroksilla enkä saanut nukahdettua. Mietin, että ehkä sitten illalla kun on ensin käyty tarkastamassa juuri avattu messi. Komentaja olikin tilannut Beirut-seurueemme jäsenet yhdessä kiinnittämään messin rakenteisiin plakaattia, jonka puolustusministerimme oli avajaistilaisuteen varannut. Kylläpä messi onkin siisti: pinnasta poltettua puuta, takka ja siistejä kansallistunnuksia siellä täällä. Rakenusmiehet olivat pistäneet parastaan; kyllä nyt kelpaisi rentoutua...

Mäkihyppyä ja hiustenkeritsemistä

Aika: 00:51 19.02.2007 | Kirjoittaja: Vesa Harjula

Sunnuntaiaamu menee körmyä (=asumus) siivotessa ja pastorimme hiuksia leikatessa. Ekaa kertaa mie pappiskunnan hiuksia ajelen ja ilmoitan kyllä hänellekin, ettei minulla ole kokemusta kuin omasta päästäni, ja sitäkään ei tarvi itse nauraa kuin peiliin katsoessa. Jostain syystä Juha-pappi oli minut valinut keritsimen varteen. Hyvät nauruthan siitä saadaan, kun leikatessa veistellään hurttia huumoria lopputuloksesta.

Iltapäiväksi olen sopinut tapaamisen LAF:n (Libanonin armeijan) itäisen alueen yhteysupseeriryhmän päällikön Eversti Elien kanssa. Matkaan lähtee myös paria päivää aikaisemmin ensimmäiselle missiolleen tullut tilannepäivystäjä, joka pääsee näkemään heti kättelyssä, että nämä libanonilaiset sotilaat ovat huumorimiehiä.

Saavumme paikallisen LAF-prikaatin tiloihin, ja pihamaalla askareitaan touhuavat sotilaat tervehtivät meitä iloisesti. Eversti Elien huone on tyhjä, mutta taustalta kuuluu, että hän on vessassa. Istumme odottamaan dieselkaminan ääreen. Libanonilaisissa taloissa on kohtuullisen alhainen keskilämpötila, ja ihmiset ovat yleensä sisälläkin hyvin pukeutuneita näin talvisaikaan.

Eversti astuu hetken kuluttua huoneeseen ja tervehtii meitä iloisesti. Elie on roteva, iloinen ja huumorintajuinen mies. Hän kertoi aloittaneensa kuntoilun jokunen aika sitten ja kävelevänsä päivittäin tunnista puoleentoista. Ojennan komentajamme kiitoskirjeet toimitettavaksi muutamalle LAF:n korkea-arvoiselle upseerille liittyen LAF:n toimiin puolustusministerimme vierailun aikana.

Ennen kuin ehdin ottaa esille omia asioitani, tulee huoneeseen 2. komppanian päällikkö everstiluutnantti Jamil Dagher, jolla on asiaa minulle. Kysyn, minne menemme, ja Dagher vastaa, ettei paikka ole kaukana. Dagher hyppää amerikkalaisvalmisteiseen jeeppinsä, ja minä vireen. Hän näyttää olevan hyvä kuljettaja, kun hän sukkuloi läpi varuskunnan ahtaiden porttien välillä peruuttaenkin, kun kahden ahtaan paikan välissä ei auto muuten taivu ohi.

Lopulta ajetaan varuskunnan takaportista ulos Marjayounin harjanteelle ja harjannetta pitkin aina toiselle laidalle Marjayounin sairaalan ohi. Matkalla Dagher ilmoittaa, että hän haluaisi meidän auttavan siirtämään muutaman betonielementin vanhasta IDF- posesta. Hänellä on tarkoitus asentaa ne lähelle Khiamia rakennettavaan uuteen tukikohtaansa.

Pian olemmekin keskellä vanhaa IDF-asemaa. Kaukaakin huomasi, että kysessä on juuri vanha IDF-asema; nyppylä on keskellä aukeaa loistavalla näköalapaikalla Litanin kanjoniin. Betoninen katto oli romahtanut, kun israelilaisten lähtiessä vuonna 2000 he olivat pommittaneet lentokoneillaan kaikki taakseen jättämät asemansa. Paikkaa ei todennäköisesti ole sen jälkeen käytetty. Dagher ilmoittaa, että heidän pioneerinsa ovat tarkastaneet paikan, eikä siellä ole havaittu olevan ansoja tai räjähtämättömiä. Nopeasti nousemme aseman reunavallille kävellen, ja hän kertoo, että osa näistä heidän tarvitsemistaan U:n muotoisista betonimöhkäleistä on niin tiukasti maamassassa kiinni, että he eivät omin avuin saa niitä irti. Kyseiset U-möhkäleet ovat olleet ryömintäkanavina tuliasemasta toiseen koko aseman ympärillä.

Paikan tarkastettuamme ajelemme takaisin samaa reittiä varuskuntaan ja eversti Elien huoneeseen, jossa kahvikupposet ovat jo valmiina. Heitettyäni hyvästit Dagherille käyn istumaan Elien seuraan dieselkaminan ääreen. Kerron, että meille on seuraavalla viikolla tulossa kaksikin VIP- vierasta ja ensimmäiseen keskiviikkona tapahtuvaan vierailuun olisi Ashuran (shiiamuslimien surujuhla) takia hyvä saada saattue LAF:lta. Sillä varmistettaisiin vieraan turvallinen ja keskeytymätön liikkuminen läpi alueiden ja hartaiden kylien. Kysyn myös Ashura-juhlan mahdollisista vaikutuksista alueellamme. Elie vakuuttaa, että kaikki on turvallista, kunhan emme lähimmän kahden päivän aikana mene muutamaan pääjuhlapaikkaan, kuten Nabatiyahiin.

Viime päivinä on kuulunut huhuja ja myös uutisissa on kerrottu Tyressä nähdyistä ilmapalloista. Ihmisiä on varoitettu koskemasta niihin, koska ne sisältävät mahdollisesti myrkyllistä tai ainakin haitallista kaasua. Elie hymähtää hiukan ja sanoo, että asiaa seurataan, mutta hän ei pidä sitä vakavana uhkana. Työasioiden jälkeen jatketaan jutustelua talvesta Suomessa ja Libanonissa. Keskustelu siirtyy talviurheiluun, ja Elie kertoo pitävänsä eniten mäkihypystä, on kuulemma nähnyt suomalaisten pärjäävän. Lupaudun valmentamaan häntä ja kerron Eddie Edvardista, joka ei hyppytaidoillaan hurmannut, mutta oli muuten suosittu kaveri. Elie pistää remakaksi nauruksi, kun kuulee juttuni Eddiestä. Malliksi näytän, miten Elie voi kyykistyä ylämäen laskuasentoon ja ponnistaa ilmaan sekä luottaa täysin siihen, että otan hänet vastaa suorille käsille ilmassa ja kannattelen hetken, jotta saadaan ilmalennon tuntua... Lopussa näytän vielä kuinka kuitenkin rohkeuteni pettäisi hänen hypättyä koko painollaan kohti käsiäni ja väistäisin alta pois hänen samalla mätkähtäessä lattialle. Kyllä nauru maittaa! Mäkihypystä tulee meille varmaan yhteinen vitsin aihe muutamaksi päiväksi!

P.S. Jos jollakulla blogin lukijoista on kaapissaan tarpeeton mäkihyppykypärä, Eliellä olisi sille käyttöä!

Pikkupojat lelun kimpussa

Aika: 13:35 15.02.2007 | Kirjoittaja: Vesa Harjula

LAF (Lebanese Armed Forces) on pyytänyt pariin otteeseen pataljoonamme tukea muutaman kontin siirtämisessä rakennettavien asemiensa ja liikenteenvalvontapisteiden muurien sisälle. Tälle päivälle majuri Jussi Annala oli sopinut pikaisen visiitin läheiselle E10 LAF:n tsekkarille. Nosturiautolla oli aikataulussa rakoa, joten lyhyt piipahdus naapuriasemalla ehditään suorittaa.

Ajaessamme kohti E10:ä läpi Beduiinileirin ja ihmettelemme yhdessä Jussin kanssa nosturimme hiljaista vauhtia. Jälkeenpäin alikersantti Juha Toivakainen kertoi, että ajoneuvon tietokoneen asetuksissa on jokin laitettu väärään asentoon, ja vauhti ei nouse yli 20 km/h.

Vauhdista huolimatta olimme pian E10:llä. Tsekkari sijaitsee kolmen tien risteyksessä. Pohjoisen tie johtaa Bekaan laaksoon ja Syyrian rajalle, länteen johtava tie vie Marjayounin kylän läpi Kafer Kelaan ja etelään johtavaa tietä pääsee Khiamiin ja Metulan kärjen itäpuolelle, kuten Israelin rajan halkaisemaan Ghajarin kylään.

Vastassa meitä oli joukkueen johtaja kapteeni Rahme. Välittömästi nosturimme nähtyään hän alkoi järjestää sille tilaa posensa viereen. LAF:n sotilaat katselivat ihastuksesta isoa Liebherriä ja olisivat mielellään halunneet auttaa nosturin asettamisessa nostoasentoon. He eivät vain tienneet, mitä olisi pitänyt tehdä, joten he tyytyivät katselemaan kuskimme toimintaa.

Paikalle saapui myös paikallisen LAF-komppanian päällikkö everstilutnantti Jamil Dagher. Hän oli ilmiselvästi tyytyväinen saatuaan paikalle apumme näinkin pian. Muutaman sanan vaihdettuamme hän lähti luutnantti Alaluusuan kanssa tarkastamaan läheisen UXO-paikan (UXO = Unexploded Ordnance = räjähtämätön kappale).

Hetkessä nosturi olikin jo kontin kimpussa, ja kontti napsahti ilmojen teille. Kauan ei kontti leijaillut, kun se oli jo muurien sisäpuolella ja paikallaan. Kontin noustua näinkin kevyesti alkoivat sitä piirittäneet sotilaat kysellä, paljonko moinen nosturi mahtaa nostaa, kun konttikin näytti liikkuvan ilman vaivoja. Arveluja nosturin kyvyistä sinkoillessa Juha oli jo pakkaamassa nosturin varusteita ajoasentoon ja nyt oli jo muutamalla sotilaalla kiire olemaan apuna kuin pikku pojat uuden lelun kimpussa. Luulenpa, että tämän tapauksen jälkeen tältä asemalta heilahtaa lapanen iloisesti tervehdykseen kun suomalaiset ajavat ohi.

Kaivinkone tien tukkeena

Aika: 11:30 23.01.2007 | Kirjoittaja: Vesa Harjula

Aamubriiffistä tultuani otin majuri Annalan kyytiin. Oli kiire varmistamaan, että tiet Khiamissa ovat auki. Kahtena edellisenä päivänä räjähderaivaustiimi (EOD) on tarkastanut Patrol Base (PB) Khiamin raunioita ja pihamaata, jotta sieltä on turvallista kerätä T-vallit pois ja kuljettaa ne väliaikaiseen säilytykseen suomalaisten ja irlantilaisten leiriin, Camp IDA:an.

Päätin oikaista Khiamin keskustan läpi, jotta pääsemme näkemään tuoreeltaan, ovatko Khiamin eteläkärjen tiet auki. Edellisenä päivänä siellä oli ollut kaivikone tientukkona, ja raskaat ajoneuvot eivät päässeet ohittamaan sitä.

Juuri kun olimme Khiamin keskustassa, vastaamme mateli kavinkone. Arvelimme sen olevan saman koneen, joka eilen oli ollut tien tukkona kylän eteläpäässä. Aloin kääntämään autoa kiertääkseni keskustan eteläisen rinteen kautta. Jussi tuumasi, että odotellaan tien laidassa, kunnes kone menee ohi. Olin kuitenkin jo venkslannut autoa sen verran, että katsoin parhaimmaksi jatkaa kiertosuunnitelman mukaan. Itse olin jo jokusen kerran käynyt Khiamissa, joten reitit olivat minulle tuttuja kylän alueella. Paikallisen tavan ja oman tuurini huomioonottaen kone olisi kuitenkin pysähtynyt kohdallemme blokaten tiemme. Murphyn lakia täytyy näissä hommissa kunnioittaa...

Muutaman sekavan risteyksen ja jyrkän ala- sekä ylämäen jälkeen olimme kylän pohjoislaidalla. Ja siinähän se kököttää tien tukkona: kaivinkone, josta eilen olin kuullut, eikä sitä todellakaan ohiteta raskaammalla ajoneuvolla. Siispä nopeat käännökset ja varareittejä tarkastamaan. Onneksi Khiamiin johtaa kymmeniä teitä. Vaan olivathan paikan valinneet! Koneessa ei päälisin puolin näyttänyt olevan mitään vikaa. Arveltiin, että kun olin muutamaa päivää aiemmin käynyt informoimassa Khiamin pormestaria, oli hän varmaankin käskenyt parkkeerata koneen juurikin siihen kohtaan, ja varmistanut ettemme tule Khiamin keskustaan raskailla ajoneuvoilla. Yleensä, kun olen ollut pormestariin yhteydessä, on hän kieltänyt aktiviteetit kylässä. Sikäli ymmärrettävää, että ihmiset ovat jo varmaankin kyllästymiseen asti nähneet aseita ja sotilaita.

Pilviverho vaeltelee Khiamin rinteitä sinne tänne. Välillä näkyvyyttä on tuskin nimeksikään ja välillä näkyy jopa Marjayoun ja Kleyaan kylä välissä olevan laakson yli. Ensimmäinen varareitti näyttää olevan auki ja ilmoitamme työkonekonvoin johtajalle, että olemme heitä vastassa siinä pisteessä varsinaista reittiä, missä varareitti erkanee siitä.

Samalla kun odottelemme, että ensimmäinen osasto saapuu, Libanonin armeijan (LAF) yhteysupseeri, kapteeni NAJM soittaa ja kyselee, joko olemme alueella. Ilmoitan olevamme ja hän kertoo LAF:n joukkueen saapuvan hetkenä minä hyvänsä meitä auttamaan alueen eristämisessä. Nyt onkin viime päivät LAF:n joukot toimineet esimerkillisen tehokkaasti.

EOD:n pasi saapuu ensin risteykseen. Ajamme sen edellä PB Khiamin risteykseen ja he jatkavat itsekseen matkaa kohteelle. Palaame muuta osastoa vastaa. Pilvet rakoilevat ja osasto näyttää matelevan alla olevassa laaksossa kohti Khiamin kukkulan Israelin puoleista kärkeä massivisen näköinen nosturimme toisena letkassa. Kiertotie tänne ylös erkanee reilut puoli kilometriä ennen rajaa. Meillä on hyvää aikaa ajella osastoa vastaan.

Odotellessamme risteyksessä meistä ajaa ohi muutama paikallinen autoillaan iloisesti kättään nostaen. Jokin firma tuo tänne Etelä-Libanoniin pitävää teippiä, kun jotkin autoista pysyvät täysin teipin varassa kasassa. Vihdoin konvoi saapuu. Pistämme Defenterimme liikkeelle, samaan aikaan kun kapteeni NAJM LAF:n yhteysupseeri soittaa, ettemmekö olekkaan paikalla, kun heidän osastonsa on jo siellä. Ilmoitan, että osa väestämme on jo PB:llä ja olen juuri muun joukon kanssa lähestymäsä risteystä PB:lle ja tapaan heidän osastonsa parissa minuutissa. Vihdoin nähtiin sekin, kuinka kärsivällisiä odottajia kanssapelurimme ovat.

Risteys PB Khiamiin varareitin suunnasta on voimakaan negatiivisessa kulmassa ja risteysalue on niin suppea, ettei nosturiautomme pysty siinä kääntymään. Reittiä suunniteltaessa olinkin luottanut meidän pioneerikomppanian väkeemme ja varsinkin kuskeihin, ettei mokoma muutaman sadan metrin peruutus tuottane ongelmia näille suomalaiseille ammattilaisille.

Ennen kuin ehdin kunnolla sanoa edes hep ja lähettää nosturia perä edellä ränniin, oli se jo hyvän matkaa menossa. Kauempaa saatoin vain nähdä, kuinka se pyörähti jälleen keula oikeaan suuntaan ja kiipesi lähemmäs kohti PB:ä

Libanonin armeijan joukkoja oli johtamassa kapteeni RAHME, joka ilmoitti, että hänen yksikkönsä päällikö tulee myös pistäytymään alueella päivän mittaan. Hänet näinkin paria päivää aiemmin, kun EOD oli tarkastamassa aluetta ja LAF:n joukot eristivät alueen myös silloin. Kaiken kaikkiaan on alkanut näyttää siltä, että ne pikku väärinkäsitykset ja LAF:n myöhästymiset operaatioista ovat kantaneet hedelmää ja yhteistyö on todella joustavaa tällä hetkellä.

Kun alueella näyttää olevan kaikki kunnossa ja työt luistavat kitkatta on meidän aika siirtyä seuraavaan tehtävän. Iltapäiväksi on sovittu tapaaminen LAF:n 10. Prikaatin tiloissa hedän raivausjoukkueen upseereiden kanssa ja meiltä tapaamiseen osallistuu oman EOD joukkueemme johtaja, luutnantti Teikari. Tarkoitus olisi vaihtaa tietoja toimintatavoista ja sopia yhteistyöstä.

Kaivuri tien tukkona.

Mutkikkaita tienrakennussuunnitelmia

Aika: 12:37 19.01.2007 | Kirjoittaja: Vesa Harjula

Suomalaiselle pioneeriyksikölle on annettu tehtäväksi rakentaa Intian pataljoonalle yksi komppanian kokoinen asema aivan Hermon vuoren juurelle. Jottaasemaa päästään rakentamaan läheiselle mäelle, on sinne rakennettava uusi tie. Tehtävänä on ottaa yhteyttä kylän muktariin, herra Khaliliin, sekä kylän pormestariin, herra Gharibiin, ja kysyä heidän kantaansa tien rakentamiseen kunnan maille.

Matkalla tulkki Yahia soittaa muktarille ja kyselee, voisimmeko tavata. Herra Khalil ilmoittaa, että voimme mennä hänen kotiinsa. Matkalla Yahia soittaa myöskin pormestarille ja kysyy, josko voisimme tavata hänetkin. Pormestarille sopii hyvin. Muktarin tapaamisesta hän muktarin kotona hän kuitenkin kieltäytyy jyrkästi, ja kun kysymme, voisimmeko tulla hänen luokseen muktarin kanssa, hän ilmoittaa, että olemme tervetulleita, mutta emme kylän muktarin kanssa. Ilmeisesti näillä kahdella on selvittämättömiä asioita keskenään. Sovimme kuitenkin vieralevamme hänen luonaan, kun olemme ensin käyneet muktarin luona.

Vieraanvaraisuus lämmittää mieltä

Muktari ottaa minut vastaan kuin vanhan tutun. Paikalliset osaavat olla iloisia vieraista. Ihan itseäkin hymyilyttää, kun tuntuu kuin olisin heille kauan kotikylästä poissa ollut sukulaispoika! Muktari tarjoaa kahvit ja juttelee kaiksta mitä viimeisen konfliktin aikana oli sattunut. Ihmiset olivat kuulemma paenneet tykistötulta kirkkoon, koska se on alueen ainoa vahvasti rakennettu kivirakennus. Suojan laadusta huolimatta israelilaisten tuli oli seurannut heitä sinnekin ja kirkko oli saanut osansa tulesta.

Palasimme keskustelemaan tulevasta tieprojektista. Muktarin mukaan nykyisin paikalla olevan tien pohjaa voidaan leventää tien pohjoispuolelta niin paljon kuin on tarve, koska maat kuuluvat kunnalle. Eteläpuolinen alue on yksityisten maita ja voi olla hankalampaa saada lupa tehdä tiehen levennystä siltä puolelta. Lopulta sovimme tapaavamme vielä pormestarin tapaamisen jälkeen ja käyvämme katsomassa tielinjaa, jotta tiedämme kumpikin, mistä puhumme.

Työnhakutiedustelua

Kesken kaiken muktarin luokse saapui hänen poikansa herra Hafiz ja hänen ystävänsä herra Foukhan, joka on hakenut töihin pataljoonaamme. Herra Foukhan on huolissaan omasta hakemuksestaan. Hän epäilee, että tulkkimme ovat hävittäneet hänen hakemuksensa. Hän kertoi, että tulkkimme ottivat hänen hakemuksensa

vastaan eikä ole sen koomin kuullut, onko hänen hakemustaan kästelty. Kerroin, että portilla olevat tulkit ainoastaan vievät hakemukset tukikohtamme komendantille. Hän on se henkilö, joka käsittelee ja kutsuu haastatteluun sekä valitsee paikalliset työntekijät patjoonaan. Lupasin kuitenkin kertoa hänen terveisensä komedantille, että hän saisi vastauksen hakemukseensa. Ei kuulemma ollut väliä, saako töitä vai ei kunhan saa vastauksen. Mies vaikutti asialliselta, joten minuun hän ainakin teki vaikutuksen potentiaalisena paikallistyöntekijänä.

Lopulta pääsimme pormestarin luokse. Hänellä on suruaika menossa, sillä hänen tyttärensä mies on kuollut hiljattain. Pahoittelemme tapahtuntta ja juomme kahvit. Muutama muu vieras tekee lähtöä ja pääsemme asiaan. Pormestari ilmoittaa, että aina kun pysymme kunnan mailla olemme vapaat tekemään kuinka leveän tien haluamme.

Ratkaisu hahmottumassa

Haemme pormestarin tapaamisen jälkeen muktarin kyytin ja ajamme kohteelle. Muktarille esitellään, että haluaisimme oikaista kaksi mutkaa tiestä. Ensimmäinen mutka oikaistaisiin etelän puolelta ja toinen mutka pohjoisen puolelta. Kummassakin kohtaa maan omistaa yksityinen henkilö ja muktarin mukaan jäljemmän mutkan, joka meidän tienrakennusta ajatellen olisi huomattavasti tärkeämpi oikaista, omistaa Beirutissa asuva perhe. Perhe on ostanut maapalan vasta vuosi aiemmin ja on aikeissa rakentaa juuri sille kohtaa uuden talon itselleen. Paikka on todellakin kuvankauniissa maisemassa ja maata on pengerretty niin kuin siihen oltisiin sunniteltu jotain rakennusta.

Muktarilla oli kuitenkin esittää toinen vaihtoehto tielinjaksi. Hän näytti meille paikan, josta voitaisiin rakentaa yhteystie ylempänä kulkevalle tielle, jossa ei ole oiottavia mutkia. Päätimme tapaamisen sopimalla, että käytämme pioneerejamme tutkimassa, soveltuuko muktarin esittämä uusi tielinja tarkoitukseemme.

Mukhtar ja Vesa Harjula keskustelevat tien linjauksesta.

Olihan aamu

Aika: 11:34 12.01.2007 | Kirjoittaja: Vesa Harjula

Vajaaseen kahteen tuntiin 3 briffiä. Nyt nelistetään jo kohti beduiinien leiriä varoittamaan tulevasta räjähderaivauksesta heidän kylänsä vieressä.

Jaaha... kengät on taas harmaat kravelipölystä vaikka justiin lähtiessä lankkasin...No parempi sekin kuin jallakurassa sateen jäljiltä. Onkin ollut ihmeen kuivaa.

Beduinien puhemies astelee arvokkaasti kaavussaan vastaan. Mitenhän sais sanottua, että kyllä me nyt se pommi hävitetään. Viime kerta meni hiukan mönkään. Eihän se meidän vika sinänsä ollut, ei vain saatu ajoissa lupaa pistää sitä sytytintä atomeiksi.

Sitten läheiseen tiilitehtaaseen. Luvataan soittaa 5min ennen kuin räjähderaivaustiimi (räjähderaivaustiimi = EOD-tiimi, EOD = Explosive Ordnance Disposal eli räjähdehävitys/raivaus) menee paikalle, jotta saavat rekkansa suojaan.

Sama homma lasienkehystäjälle naapuriliikkeesen risteyksen toiselle puolelle.

Sitten ei muuta kuin beduiineja opastamaan leiristään.

Tulkki Hasan kertoo, että nämä ihmiset pelkäävät, että heidän telttansa ja kotinsa tuhotaan sillä aikaa, kun heitä pidetään pimennossa. No selitykset ja suostuttelut auttavat ja heidät saadaan lopulta turvaan.

EOD-hommiin......Jaaha radiopuhelimesta kuuluu kun tilannejohtajalle irkkuluutnantille ilmoitetaan, että eteläpään tsekkarilla Libanonin armeijan, LAF:n everstiluutnatti käy kuumana. Meillä ei kuulemma ole lupaa katkaista liikennettä tiellä eikä hänelle ole kerrottu asiasta mitään....Liikenne on kuitenkin katkaistu ja beduiinit opastettu turvaetäisyyden päähän ja kaikki on valmista turvallista räjäytystä varten. Pistän puhelimeni valmiiksi hälyttämään LAF:n yhteysupseerille. No nyt kutsutaan radiopuhelimella minua. Kerron, että asiasta on ilmoitettu ja tukipyyntö on lähetetty ajoissa. Samalla puhelinsoittooni vastataan. LAF:n yhteysupseeri kapt. Najm kuulostaa puhuvan kahteen tai kolmeen puhelimeen yhtä aikaa. Kerron tilanteen ja hän kysyy eikö LAF tai paikallinen poliisi ole saapunut paikalle vielä. Ilmoitan että ei ole. Lopulta kuulen, että asiasta on ilmoitettu ja tukipyynnöt ovat menneet ja LAF:n henkilöstö tukee meitä tässä......BUM... No niin nyt se ainakin saatiin tuhottua. Alkuhan se aina on hieman kankeaa. Luulen, että eiköhän tästä vielä hyvää seuraa. Varmasti seuraavalla kerralla informaatio kulkee jouhevammin.

Jaaha. Iltapäivällä sitten katselemaan seuraavaa räjähtämätöntä ja luomaan yhteyksiä räjähderaivaustiimin ja paikallisten välillä.

Beduiinit palaavat kyläänsä.

Libanonin rauhaa turvaa monen mission mies

Aika: 13:55 18.12.2006 | Kirjoittaja: Jari Tenhunen

Vesa Harjula on alun perin Sodankylän kasvatteja, mutta monesti tämän lapinmiehen tie on kuitenkin vienyt kauaksi etelään. Tällä hetkellä palveluspaikkana on Lähi-itä.

- Hain Libanonin kriisinhallintajoukkoon heti operaation vahvistamisen jälkeen ja pääsin, yliluutnantti Harjula muistelee.

CIMIC-työn (siviili-sotilas-yhteistyö) aloitus marraskuussa viivästyi hieman, jolloin Harjulalla oli aikaa miettiä toiminnan aloittamista ja tutustua ihmisiin.

- Tehtävänäni täällä onkin muun muassa kontaktien luominen paikallisiin ihmisiin, avustusjärjestöihin ja kansainvälisiin organisaatioihin, hän listaa.

Eräs organisaatiosta on UNMACC eli United Nations Mine Action Coordination Center, joka ohjaa humanitäärisiä räjähderaivausyksiköitä.

Operaatioon seireenien kutsusta

Harjula pestautui armeijan leipiin varusmiespalveluksen jälkeen 80-luvun lopussa, ja kymmenkunta vuotta kuluikin kouluttajana Jääkäriprikaatissa. Ensimmäisen kerran hän sai hajua rauhanturvatyöstä siirtyessään kouluttajaksi Porin Prikaatiin, josta suuri osa muista kouluttajista oli matkalla Kosovoon. Harjula opetti rauhanturvatyöhön lähteville reserviläisille monenlaisia sotilastoimintaan liittyviä asioita aina liikkumisesta radioliikenteeseen.

- Aloin kuulla saman seireenin kutsua kuin monet muutkin kollegat ja vuonna 2000 oli edessä lähtö Libanoniin, hän kuvailee syitään lähteä uuteen missioon.

Seuraavalla kerralla suuntana oli vuorostaan Bosnia, jossa Harjula vietti puoli

vuotta CIMIC-upseerina.

Välillä hän käväisi aliupseerikoulun kouluttajana Hämeen Rykmentissä, mutta lähti uudelleen Bosniaan vuonna 2002. Harjula viihtyi tässä pääasiassa serbien asuttamassa ympäristössä niin hyvin, että on käynyt siellä pari kertaa myöhemminkin tuttuja tervehtimässä.

- Serbian kielikin sujuu keikan jälkeen sen verran hyvin, että sillä pärjää kohtuullisesti, hän kertoo.

Yhteysupseerin työ miellyttää

Yhteysupseerina Harjula on viihtynyt eri operaatioissa hyvin ja pitääkin siitä, että työssä sai liikkua eri puolilla, tavata ihmisiä ja oman työnsä sai suunnitella suhteellisen vapaasti.

- Tähän mennessä tehtäväni Libanonissa on ollut lähinnä yhteysupseerin työtä. Jokainen operaatio on kuitenkin omanlaisensa ja siksi odotankin mielenkiinnolla, mitä tämä missio tulee sisältämään, hän sanoo.

Sodankyläläinen Vesa Harjula on jo pitkän linjan rauhanturvaaja. Kokemusta on runsaasti myös kotimaassa varusmieskouluttajan tehtävistä.